Kohta oli elämää ja liikettä kuninkaan kartanolla. Lappalaisia kestittiin hyvin, mutta kylläpä he verojakin toivat. Osma oli vallan ihmeissään. Karjalassa saatiin Lapista vain turkiksia, mutta täällä! Tuossa toi rikas lappalainen veronsa: viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yhden karhuntaljan, kymmenen vasua höyheniä, yhden saukonnahkaisen peskin ja kaksi laivaköyttä, kumpikin kuudenkymmenen kyynärän pituisia, toinen tehty mursun-, toinen hylkeennahasta. Oli siinä jo veroja, oli!
Seuraavana aamuna läksivät lappalaiset paluumatkalle, ja arvaa sen, kuka pani heidän matkansa suunnan tarkoin mieleensä.
Kului päiviä muutamia. Torulvin tuvassa oltiin suuressa puuhassa, sillä odotettiin korkeita vieraita: Tröndalagin kuuluisaa kuningasta ja hänen urhojaan. Siinä jo puhallettiinkin torveen, ja odotettu kuningas urhoineen ratsasti korskuen pihaan. Ja kylläpä nyt juhlittiin. Sima ja olut juoksivat virtanaan. Karhunreidet, poronkyljet, linnut ja herkut olivat pöydässä. Laulu ja soitto kaikuivat ja nuoret leikkivät iltojen iloksi.
Mutta Torulv istui kuningasvieraansa ja muutamien suurimpien sankareitten kanssa pirtin sivulla kunniaistuimella tammisen pöydän ääressä. Ja tärkeistä asioista siinä puhuttiin. Nyt sai Torulv kuulla, miten Etelä-Norjassa asiat kävivät aina huonommin. Tuo kavala Harald Hårfagre kukisti kuninkaan toisensa jälkeen, otti heidän maansa ja asetti läänimiehensä veroja kokoomaan. Tröndalag oli vielä vapaana, mutta kohta tulee senkin vuoro ja sitten tietysti Hålogalannin. "Ja Haraldilla on joukko sellainen, ettei sitä kukaan voi vastustaa", päätti Tröndalagin kuningas puiden nyrkkiään. — — —
Kun leikki pirtissä oli ylimmillä ja keskustelu pöydän luona kiihkein, läksi Osma hiljaa pirtistä. Aitan takana olivat sukset valmiina. Kas noin, hän hiihti hurjasti yli lumisen laakson. Kohta hän katosi sen tunturin taa, josta pororailo oli tullut. Eteenpäin, eteenpäin yhä. Vasta monta tuntia hiihdettyään pysähtyi Osma erään tunturin laelle kuuntelemaan. Ei kuulunut takaa-ajajia. Mahtavat revontulet hulmusivat sinisinä, punaisina, valkeina pohjoisella taivaalla. Hiljainen, salaperäinen humina täytti ilman. Osma joutui merkillisen, käsittämättömän tunnelman valtaan. Kuinka ääretön olikaan erämaa ja miten pieni, vähäpätöinen ihminen! Ja hän oli yksin, ypöyksin tämän äärettömyyden keskellä. Kenties ei hän enää koskaan näe ihmisiä. Kenties hänen elonsa täällä katkeaa ja hän saa henkenä kiitää Karjalaan. Mitähän jos kääntyisi takaisin? — Ei, ei, tuhannesti ei. Kaukaa kuului suden ulvahdus, ja samassa hetkessä pääsi Osma luonnon lumoista. Hän survaisi sauvansa lumeen ja kiiti alas tunturin rinnettä.
Näin hän hiihti yhtä mittaa koko yön, seuraavan päivän ja vielä yön. Mutta kun aamu uudelleen valkeni, oli hän niin lopen väsynyt, että tuskin pysyi pystyssä. Evästä, keihään, tapparan oli hän varannut matkalle, mutta jotain oli unohtunut, — tulukset. Jos hän paneutuisi havuille maata, niin siihen hän kohmettuisi ja sudet söisivät hänet. Silmäluomissa oli aivan kuin lyijypainot, ja pehmeä lumi houkutteli: heittäydy vain hetkeksi syliini, vain hetkeksi syliini! Mutta Osma muisti, miten isä monasti oli varottaen kertonut, että nukkuminen pitkillä erämaanmatkoilla oli hyvin vaarallista, jollei voinut laittaa tulta. Siksi hän ponnisti kaikki voimansa, jotta ei nukkuisi — seisoalleen. Voimat olivat aivan lopussa, hän ei jaksanut enää. Osma parka, pitikö hänen nääntyä yksin erämaahan? Hän kokosi vielä kerran viimeiset voimansa ja pääsi äärettömin ponnistuksin korkean tunturin laelle. Hän varjosti kädellään silmiään ja katseli kaikille ilmoille. Ja voi! Etäältä taivaanrantaa vasten kohosi pehmeä sinervä savukierre. "Lappalaiskota," huudahti Osma. Oli aivan kuin voimat äkkiä olisivat palautuneet. Hän otti voimakkaan ponnahduksen, eikä aikaakaan niin oli hän jo kodan luona.
Lappalais-ukko syöksähti ulos kodasta. Hänen silmänsä iskivät tulta ja koko ruumis vapisi. Oli aivan kuin hän olisi katseellaan tahtonut musertaa Osman. Mutta Osma hymyili nähdessään pikku miehen vimman. Joskus on hymyllä vallan käsittämätön voima. Niin nytkin. Ukon jännitys laukesi samassa hetkessä, kun hän näki Osman hymyilevän. Osma virkkoi: "Älä minua pelkää! Olen vain eksynyt matkamies ja tahtoisin hetken levätä kodassasi, jos siihen suostut."
"En ota sinua kotaani, pahat aikeet on kaikilla lapinkävijöillä", vastasi ukko ja näytti taas vihaiselta.
Osma mietti, mitä keinoa käyttäisi, sillä vaikeata oli yleensä lappalaisia hyvällä taivuttaa. Vihdoin hän sanoi: "Oletko kuullut puhuttavan Karjalan Osmasta?"
"Tottahan nyt! Pienet lapsetkin meillä tietävät, kuka on kuningas Osma", vastasi ukko. Mutta Osma jatkoi: "Olen kuningas Osman poika. Jos nyt annat minun levätä kodassasi ja sitten opastat minut Karjalaan, niin saat muuttaa Karjalan erämaille parhaaseen paikkaan, minne vain haluat. Sinulta ei koskaan oteta veroa, ei vähääkään, ja Karjalan Osma on aina sinua suojeleva kaikilta vainolaisilta."