Ilon välähdys näkyi ukon kasvoilla. "Tule kotaan!" sanoi hän. Kiireesti pani nyt ukko parhaita nahkojaan lattialle. Osma heittäytyi niille ja nukkui melkein samassa silmänräpäyksessä.
Mutta ukko ja akka istuivat hiipuvan hiiloksen luona ja puhelivat riemuiten siitä uudesta onnenajasta, joka heille pian oli koittava. "Niin, ajatteles", sanoi ukko lopuksi, "milloinkaan ei tarvitse meidän pelätä verottajan tuloa, milloinkaan ei meitä lyödä, vaikkei olekaan veroja, ja milloinkaan ei meiltä riistetä tytärtä!" Ja vaimon silmissä kiilsi kirkas kyynel kaikkea tätä ihanuutta ajatellessa.
Kauan ei Osma ollut nukkunut, kun hän heräsi siihen, että häntä kovasti ravistettiin. Vihdoinkin hän sai silmänsä auki ja siinä oli hänen edessään — Torulvin miehiä. Mikäs auttoi, takaisin Hålogalantiin nyt lähdettiin. Ja Osmaan koski enemmän kuin voi kertoa.
Mutta kodan ovella katselivat lappalaiset lähteneitten jälkeen ja samalla kun miesjoukko katosi tunturin taa, katosi myöskin lappalaisten ihana onnen kuva. Niin, niin, sehän on lappalaisten kohtalo ollut kautta aikain: he voivat vain kuvitella onnesta, ei sitä omistaa.
Osma pelkäsi kovasti, mitä hänelle tehdään, kun päästään Torulvin luo. Mutta kumma kyllä, kukaan ei sanallakaan koskenut koko pakomatkaan. Kuitenkin tapahtui muuta. Hän sai vain yön levätä Torulvin tutussa tuvassa. Seuraavana aamuna piti hänen nousta rekeen ja side pantiin silmille. Ja taaskin kierreltiin hirveästi, että Osman oli mahdoton tietää, minne päin lopulta lähdettiin. Vasta kauan, kauan ajettua pysähdyttiin. Side otettiin pois silmiltä, ja Osma huomasi olevansa lumisen ulapan ympäröimällä saarella. He astuivat tupaan ja Ulv virkkoi: "Tämä on myöskin isäni talo, vaikka hän tavallisesti täällä asuukin vain kalanpyynnin aikana. Nyt jään minä tänne isännäksi ja usko pois, hauskaa täällä vielä pidämme!"
Osma ei vastannut mitään, sillä hänen sydämensä täytti vain yksi ajatus: "Karjala, Karjala, isien Karjala, muistojen maa, tännekö pitää yhden poikasi ijäksi jäädä!"
LÄHTÖ HÅLOGALANNISTA.
Oli kulunut viisi vuotta. Osma oli kehittynyt mieheksi. Hän oli pitkä, hartiakas, komea kuten kaikki Osmat ja parranhaiveniakin oli jo leuassa.
Nuoresta ijästään ja vieraasta syntyperästään huolimatta oli hän saavuttanut suuren luottamuksen. Ulvin uskottu oli hän alun pitäen ollut, mutta aivan huomaamattaan oli Torulvkin tullut siihen, ettei päättänyt mitään tärkeämpää asiaa kysymättä Osman mieltä. Ja viisaita olivat Osman neuvot aina. Myöskin häneen luotettiin niin, että hän usein sitä itsekin ihmetteli. Yhdessä asiassa vain ei luotettu: aina oltiin varuillaan, ettei hän pääsisi pakenemaan. Eikä Osma päässyt, mutta silti oli hänen kaipauksensa sanomaton, — niin, ehkä suurempikin juuri siksi, kun tiesi turhaksi toiveetkin kotiin pääsemisestä. — — —
Kaunis oli keväinen aamu. Tunturien tummat kuuset seisoivat kyllä yhtä vakavina kuin talvellakin, mutta lehtimetsä upeili uudessa vaaleanviheriässä puvussaan ja leivon laulu soi laaksossa. Torulvin miehet olivat juuri lähdössä merelle kalastamaan, kun pikaviesti tulla lennähytti etelästä, minkä hevosen kavioista lähti. Tuskin oli hän päässyt pihaan, kun jo huusi: "Kaikki on mennyttä, Tröndalagin vapaus on mennyttä! Kamalasti kävi taistelussa! Meidät voitettiin perinpohjin, ja kuninkaamme, Tröndalagin kuuluisa kuningas, joutui Harald Hårfagren vangiksi. Ja viikon päästä on Harald täällä! Vastustaa ette voi, paitsi jos itse Odin Valhallan urhojen kera avuksenne rientää!" — — —