VIIKINKIRETKELLÄ.
Tyynen lahden poukamasta kuului aamusta iltaan räiskettä ja pauketta. Torulv se siellä miehineen rakenteli uutta kotia itselleen. Vaan pianpa keskeytyi tämä kotoinen työ, sillä Ingolfrin lohikäärmelaivat olivat juuri lähdössä sankariretkelle etelään, ja kun miehistä oli puute, kysyi Ingolfr Torulvilta, antaisiko tämä muutamien miestensä lähteä mukaan. Torulvilla ei ollut mitään sitä vastaan, toistakymmentä miestä hänen joukostaan sai käskyn valmistua matkalle. Ja lähtevien joukossa oli Osmakin.
Uljaasti halkoilivat pitkät uiskot valtameren aaltoja. Kun tuuli oli myötäinen, mentiin suorinta tietä Sudersaarille ja päätettiin vasta paluumatkalla poiketa Hjaltlantiin, jossa piti toimittaa Ingolfrin asioita. Kauan eivät he kuitenkaan malttaneet Sudersaarilla levätä, eteenpäin taas ja pian oltiin Eerinin länsirannalla. Soudettiin Shannonin suulahden perukkaan. Siellä oli saarella virran suussa Limerickin kuuluisa kaupunki, ja koko maata Shannonin ympärillä sanottiin Limerickin kuningaskunnaksi. Pohjanmiehet olivat sen perustaneet ja he täällä edelleen hallitsivatkin. Limerickin kuninkaalla oli puolisona Ingolfrin tytär, siksipä ei ollut kuningattaren ilolla määrää, kun sai nyt isänsä miehiä vieraikseen. Komeat pidot laitettiin heti ja ylimmilleen nousi ilo, kun kuuluisa eerilainen bardi saapui harppuineen. Sanoja eivät pohjan miehet ymmärtäneet, mutta ihmeellisinä kaikuivat harpun säveleet ja soinnukas oli bardin ääni.
Osma vetäytyi huomaamatta akkunakomeroon. Tämä kaikki muistutti liiaksi kotoista kanteleensoittoa Karjalassa. Ja tuo sointuva, pehmeä ääni, — ihan kuin Osmalassa ennen. Hyvä, että sai olla näin yksikseen muistoineen, kaikkineen.
Mutta kuningatar oli huomannut Osman. Hän meni veljensä, nuoren Ingolfrin luo ja kysyi: "Kuka on tuo surunvoittoinen, komea mies, joka yksikseen vetäytyi tuonne akkunakomeroon, en ole häntä ennen nähnyt isäni miesten joukossa?"
"Hän onkin Torulvin miehiä, Osmund nimeltään", vastasi Ingolfr. "Kuuluu olevan kuninkaanpoika Karjalasta ja vankina tuotu Hålogalantiin vuosia sitten. Sanotaan, ettei viisaampaa miestä ole nähty Hålogalannissa, mutta surunvoittoinen ja miettivä on hän aina. Tuntikausia kerrotaan hänen katselleen kosken kuohuja tai kuunnellen metsän huminaa. Ja kyllä hän nytkin matkalla usein unohti soutamisen ja katseli uneksien ulapalle."
Tämä kertomus herätti kuningattaressa myötätuntoa ja hän meni Osman luo. "Mitä mietit, Osmund, täällä yksin?" kysyi hän.
Osma nosti päätään ja heräsi kuin unesta. "Tuo laulu ja soitto on niin kaunista, ettei sitä kuunnellessa joudu mitään miettimään", vastasi hän.
"Niin, ihanata se todella on, mutta laulaja onkin Eerinin suurin bardi", sanoi kuningatar.
"Ja miten kaunista se olisikaan, jos vielä ymmärtäisi laulun sisällönkin", jatkoi Osma.