"Niin jää, poikani, ja muista, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme
Jumalan tahtomatta."
Munkki pani pojan nukkumaan omaan vuoteeseensa, mutta itse hän jäi valvomaan raamattunsa ääreen. Oli mitä ihanin kevät-yö. Isä Johannes nosti raskaan raamattunsa akkunalaudalle ja työnsi akkunan auki. Vilpoinen, raitis yöilma virtaili sisään. Mutta oi, se oli tuoksua täynnä, suloista kevättuoksua. Ja lehdossa tuolla viritti yörastas laulunsa. Isä Johannes unohti raamattunsa.
"Oi Jumala, ihmeelliseksi, ylen ihmeelliseksi olet luonut tämän maan", huokasi hän.
Ja yörastas lauloi.
"Miten ihmeellistä ja ihanata lieneekään taivaassasi. Niin, sitähän ei silmä voi nähdä, ei korva kuulla, ei ihmis-sydän tajuta."
Ja yörastas lauloi.
"Oi, ja sinä Jumala olet rakkaus, ijäinen rakkaus. Sinun rakkaudellasi ei ole määrää, ei ääriä. Se on kuin meri vailla rantoja. Jumala, Jumala, sulje minutkin pohjattoman rakkautesi mereen!"
Ja yörastas lauloi.
Isä Johannes otti piirtimensä ja kirjoitti raamattunsa reunaan, miten ihmeellisesti yörastaa lauloi silloin, kun oli kevät-öistä ihanin.
* * * * *