Muutaman päivän päästä lähtivät pohjanmiehet. He kulkivat Eerinin länsirannikkoa pohjoiseen, josta olivat tulleetkin. Illan tullen noustiin maihin. Kätkettiin veneet rantaviidakkoon ja hiivittiin hiljaa eeriläistä kylää kohden. Pari miestä lähti edellä vakoilemaan. Pian he palasivat: "Mitä hirtehistä! Kylä on puolustuskunnossa! Ne ovat tienneet tulostamme!" kertoi toinen vakooja. Muu ei nyt auttanut kuin avonainen taistelu. Ja miehet palasivat veneilleen nukkuakseen siellä yönsä, sitten aamulla aletaan taistelu.
* * * * *
Laaksossa, kylän lähellä sijaitsee vanha luostari. Isä Johannes istui akkunan edessä ja oli kokonaan syventynyt raamattuunsa. Silloin törmäsi poikanen hengästyneenä sisään ja sanoi: "Isä, isä Johannes, etkö sinä tiedä, että kaikki luostarin asukkaat ja kaikki lapset ja vanhukset kylästä ovat paenneet virran taakse, suon saarelle, sillä pohjanmiehet ovat rannikolla?"
"En, sitä en tiedä", vastasi isä Johannes ihmeissään. Mutta poika jatkoi: "Sen minä arvasin! Kun en nähnyt sinua muitten luostarin asukkaiden kanssa suon saarella, niin ajattelin heti: nyt on isä Johannes taas ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ole ollenkaan huomannut, mitä ympärillä on tapahtunut. Ja silloin en voinut jäädä sinne, kun ajattelin, että sinä olet vaarassa. Jos tietäisivät, miten minä juoksin! Tule, tule nyt pian, isä, ehkä vielä ennätämme virran taakse, ennenkuin nuo kauheat pohjanmiehet tulevat!"
"En minä lähde sinne", sanoi isä Johannes.
"Et lähde! Mitä! Silloin pohjanmiehet surmaavat sinut, isä!"
"Eivät, eivät ne surmaa", sanoi isä Johannes ja pani kätensä pojan päälaelle. Sitten hän laski toisen kätensä raamatulle ja jatkoi: "Tässä kirjassa sanotaan, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme Jumalan tahtomatta. Ei hiuskarvaakaan, ajatteles! Jumala on suuri, voimakas, ijäinen rakkaus. Hänen tahtomattaan ei minulle tapahdu mitään pahaa."
Poika ei vastannut mitään. Hänen oli niin ihmeen rauhallinen ja hyvä olla. Mutta isä Johannes sanoi: "Istuppa tähän vierelleni, niin luen sinulle, mitä juuri äsken luin tässä yksin." Ja isä Johannes alkoi aukiolevasta raamatusta lukea:
"Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka ja ruumis enempi kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivätkä leikkaa, eivätkä kokoo aittoihin, ja taivaallinen isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Ja mitä te murehditte vaatteistanne? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee, eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomonkaan kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa enemmän teitä, te vääräuskoiset? Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?" tahi: "Mitä me juomme?" tahi: "Millä me vaatetamme itsemme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat, Taivaallinen isänne kyllä tietää teidän kaikkea tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin annetaan teille sen ohessa kaikki tämäkin. Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Riittää kullekin päivälle vaivansa."
Lopetettuaan vaipui munkki ajatuksiinsa, ja pojasta tuntui niin hyvältä, niin rauhalliselta. Hän ei pelännyt yhtään enää. Viimein hän tarttui munkin käteen ja sanoi: "Isä Johannes, minä jään tänne sinun kanssasi, en pelkää enää ollenkaan."