Osma saapui parahiksi rannalle. Noustiin veneisiin. Tuuli oli vastainen, mutta pian soudettiin Sudersaarille. Sieltä lähdettäessä kävi jo verrattain voimakas vihuri lännestä, ja kun käännyttiin Hjaltlantiin päin, muuttui vihuri vähitellen myrskyksi. "Ennätämme kai hyvin Hjaltlantiin pahimman myrskyn tieltä", virkkoi nuori Ingolfr miehilleen. Hjaltlanti häämöttikin jo etäällä, mutta silloin nousi mitä kamalin hirmumyrsky. Lastujen lailla lensivät viikinki-uiskot hajalleen Pohjanmerelle. Toisesta veneestä ei nähty, minne toinen katosi, sillä vuoren korkuisina vyöryivät aallot. Nyt vene hävisi laineitten väliin, nyt taas sen kokka kohosi pystysuorana aallon harjalle. Kamala oli pauhina, noustiin, vajottiin ja vene natisi. Osma koetti lujasti pitää perää, mutta eihän siitä mitään apua. "Valkea Kristus, olisitpa nyt purressani, niin sinä vain viittaisit merelle ja se tyyntyisi," huokasi hän.
Vuorokausia ajelehtivat veneet hurjassa aallokossa. Usein näki Osma maan häämöittävän edessään, vaan kohta kääntyi myrsky, heitti toisaalle. — Mutta jopa taas näkyi maata. Kuljettiin hurjaa vauhtia kohti rantaa. Lähemmäs, lähemmäs yhä. Aallot pärskyivät hirmuisina rantaa vasten. Kuului kamala kolahdus, — viikinkivene oli pirstaleina. Osma tarrautui kiinni laitalankkuun, mutta samassa kaikki pimeni, sammui hänen ympärillään.
HJELMISSÄ.
Synkän kivilinnan sisällä ei ollut läheskään niin kolkkoa kuin olisi ulkoapäin luullut. Tuli paloi takassa, keittopata porisi ja naiset ahertivat käsitöineen. Vanha vaimo astui tupaan, katseli etsien naisparveen ja virkkoi: "Ah Åse lintuseni, siellähän sinä olet. Nyt se meren tuoma mies, jonka takia sinä olet niin suuressa touhussa ollut, alkaa todella näyttää elonmerkkejä."
"Oi, jo nyt jotakin", sanoi Åse, pyörähytti mummoa sivumennen ympäri ja riensi kevyesti hyppien ja iloisesti rallattaen huoneesta. Mummo kulki vähän nyrpeissään perässä mutisten itsekseen: "Voi tuota lasta! Aikaihmiseksi ei hän näy tulevan, vaikka on kyllä jo ikää. Annas, kun lasken! Kymmenen kesää on äitinsä, tuon lempeän linnarouvan kuolemasta, ja silloin oli yhdeksänvuotias, siis nyt yhdeksäntoista on kesää elänyt. Mutta iloitkoon ja rallatelkoon nyt! Kohta tulee synkkä linnanherra kotiin, ja kylläpä silloin taas ilo katoaa näitten seinien sisältä, kun tuo suorajalka täällä köpöttää." — — —
Osma ponnisti ajatuksiaan: missä hän oli, oliko elävitten vai kuolleitten mailla? Hän koetti nostaa päätään; se ei noussut. Hän koetti siirtää kättään; se ei liikahtanut. Jospa edes saisi silmänsä auki; ei, ne eivät auenneet. Hän yritti uudestaan. Kas, hiukan, hiukan ne aukenivat, taisipa olla maailmassa. Oli aivan kuin joku olisi kumartunut hänen ylitsensä. Ah, hän ei jaksanut enää ponnistaa. Ja Osma meni uudestaan tainnoksiin.
Mutta Åse haki linnan yrttienkeittäjän ja tiukkasi tälle: "Sanoinhan sinulle, että hän elää, näin itse hänen silmäluomiensa liikkuvan. Keitä heti sellaista juomaa, että hän herää, tai kerron isälleni, kun hän tulee, ettet sinä tahdo totella minua."
Vanha harmaaparta yrttienkeittäjä hymyili kuullessaan tytön uhkauksen, sillä hän tiesi, että Åse se nyt viimeiseksi kantelisi jotain isälle. Kiireesti hän kuitenkin alkoi sekoittaa lääkkeitä ja puheli itsekseen: "Herätä sinun täytyy, mies parka, kun Åse sen kerran on saanut päähänsä."
Verrattain pian alkoi Osma toipua. Päivät vain tuntuivat sanomattoman pitkiltä, kun täytyi pysyä vuoteessa. Kuka olisi jaksanutkaan, jollei Åse silloin tällöin olisi käynyt kurkistamassa. Ja kun Åse oli poissa, koetti Osma itsekseen ajatella, minkä näköinen tämä oli. Ja pian hän muistikin: suuret tummat silmät, läpikuultavan hieno iho, tummanruskea, melkein musta, aaltoileva tukka. Sen näköisiä eivät olleet muut naiset. Åselta kuuli Osma myöskin, että hän oli pienessä Hjelm-nimisessä saaressa, joka sijaitsi Kattegatissa, lähellä Juutin niemimaata. Kerran kertoi Åse Voionmaan kauppiaista, jotka Norjasta tullessaan olivat poikenneet myrskyn suojaan Hjelmiin. Osma ei silloin sanonut mitään, mutta hän tunsi, miten veri kohosi hänen poskilleen. Jos täältä kerran pääsisi Voionmaalle, silloin olisi jo kuin Karjalan kynnyksellä! Mutta jollei häntä lasketakaan täältä pois, jos hänestä tehdään orja! Ja synkkä pilvi peitti pilkahtaneen valonsäteen.
Vilkas Åse oli vihdoinkin saanut Osmalta udelluksi niin paljon, että Osma oli Karjalasta, ja että Karjala oli kaukana pohjoisessa, jossakin Voionmaan takana. Juosten tuli Åse naistupaan ja huusi jo tullessaan: "Oi, tiedän, tiedänpä jotakin!" Naiset herkesivät työstään, sillä ei ollut ensi kerta, kun Åse ilot laittoi. Mutta Åse jatkoi vallattomana: "Se meren tuoma mies on kuin onkin kuninkaanpoika." Ja hän nauroi itsekin aivan ääneen tälle hullutukselleen; mistä pistikin hänen päähänsä sanoa kuninkaanpoika! Mutta muut huusivat: "Ja minkä maan kuninkaanpoika?"