"Niin nähkääs, sen Naisten maan, sen Koirankuonolaisten maan kuninkaanpoika", jatkoi Åse. "Ettekö muista, kuinka täällä kerran kävi laulaja, joka lauloi, miten kaukana pohjan perukoilla on Koirankuonolaisten maa, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan peitossa, ja jossa naiset ovat hirveän kauniita, mutta miehillä on kaikilla koiran pää."
"Mutta eihän tällä miehellä ole koiran päätä, ihan hän on oikean ihmisen näköinen", huudettiin monesta suusta.
Åse oli joutumaisillaan pulaan, mutta keksikin samassa: "Oi, johan sen sanoin, hänhän on kuninkaanpoika ja ne ovat siellä ihmisten näköisiä, vaikkeivät muut miehet olekaan." — Koko illan pidettiin sitten hauskaa tästä ihmeellisestä naisten maasta, Kveenlannista. — — —
Oli kulunut muutamia viikkoja. Osma istui rantakivellä. Hänen takanaan oli viidakko, mutta edessään aava ulappa, niin aava, että vesi ja taivas yhtyivät. Osma oli ajatuksineen Karjalassa. Mitähän siellä nyt tehtiin? Elikö isä vielä ja äiti, niin äiti? Hän heräsi mietteistään vasta, kun kuuli askeleita takanaan. Åsehan se oli. Olihan siinä rannalla toinenkin kivi, ihan kuin Åsea varten ja hän istahti siihen.
"Miksi täällä yksin istut", kysyi Åse.
"Muistelin vain Karjalaa", vastasi Osma.
"Elääkö äitisi ja isäsi vielä", jatkoi Åse kuin Osman ajatukset aavistaen.
"Kysy sitä tuolta illan tuulelta, joka meren mainingeita hiljaa tuudittaa, se sen tietää paremmin kuin minä."
"Oletko sitten jo kauan ollut poissa Karjalasta?"
Osma painoi päänsä käden varaan ja rupesi aivan huomaamattaan kertomaan koko elämänsä tarinan. Hän kuvaili Karjalan, Osmalan, Päivön, vankeutensa ajan, retken Eeriniin ja vihdoin hirveän paluumatkan. Eipä kai jättänyt mainitsematta sitä polttavaa kaipaustaan, jota hän oli kantanut kaikki nämät vuodet.