Kun hän vihdoin lopetti, nousivat kirkkaat kyyneleet hänen silmiinsä, sillä tämä oli ensi kerran sitten Karjalasta lähdettyä, kun hän voi jollekin aukaista sydämensä. Vaan mitä, mitä nyt! Hiljaa kietoutuivat käsivarret hänen kaulaansa ja pehmeät kädet pyyhkivät pois hänen kyyneleensä. Oi, tämä oli enemmän kuin mitä Osma saattoi kestää. Mutta samassa Åse oli poissa. — Nyt hän ei kertonutkaan toisille, mitä tiesi meren tuomasta miehestä.

Osma istui kauan, kauan paikoillaan. Jotain ihmeellistä oli hänessä tapahtunut. Hän ei enää ymmärtänyt itseään. Voiko hän todella kaivata jotain muutakin kuin Karjalaa? Oi, kuka sen ymmärtää! — — —

Seuraavina päivinä Osma tuskin näki Åsea, sillä tämä aivan karttamalla karttoi häntä. Eipä näinä päivinä kuultu edes Åsen helkkyvää naurua linnassa. Ja vanha hoitajamummo loi häneen monta kertaa hellän, tutkivan katseen ja sanoi: "No, Åse lintuseni. Åse lintuseni, mikä sinua vaivaa?"

Jos Osma muutenkin oli alakuloinen, tuli hän vielä murheellisemmaksi tästä Åsen muuttuneesta käytöksestä. Surukurtuissa oli otsa, kun hän illan tullen hiipi taas piilopaikkaansa rannalle. Vaan ihmettä, Åsekin osasi sinne! Ja hän oli taas entisellään, niin luonnollinen ja herttainen, ehkä kuitenkin vähän surunvoittoinen. Hetken aikaa istuivat molemmat ääneti, kunnes Åse virkkoi: "Tiedätkö, Osma, että lapsena istuin äidin kanssa usein juuri tällä paikalla ja äiti kertoi silloin kaukaisesta kotimaastaan."

"Eikö äitisi sitten ollutkaan täältä lähistöltä kotoisin?"

"Ei, ei, — äiti-raukka! Oletko kuullut puhuttavan Roomaborgista, Osma?"

"Olen kylläkin. Eerinin matkalla kertoivat miehet paljon siitä. Sehän on hyvin kaukana, jossain eteläisen meren rannalla."

"Niin äärettömän kaukana se on. Mutta siellä kuitenkin lähellä Roomaborgia oli äitini koti. Oi, se oli ihana koti. Kyllä muistan vielä, kuinka äiti kuvaili pylvässalien kauneutta ja äärettömän ihanata puutarhaa, jossa oli paljon varjoisia polkuja, kauniita lammikoita, kuvapatsaita ja kukkia, kukkia loppumattomiin. Ja puutarhan perällä oli ihmeellinen valkean Kristuksen asunto, kirkko, jonka loistolle ei vertaa. Niin näes, äitini kuului sen maan kaikkein ylhäisimpään sukuun. Ja yhtä ylhäinen oli hänen sulhasensakin, uljas Donato, jota äiti rakasti viimeiseen hengenvetoonsa asti. Häätkin oli jo määrätty, mutta silloin eräänä pimeänä yönä tulivat pohjanmiehet. Se oli kamala yö, silloin isä ryösti äidin ja toi tänne. Oi, et tiedä, miten äiti kärsi täällä! Siellä oli ollut kaikki pehmeätä, kaunista; — täällä kaikki karkeata. Siellä lakkaamaton kesä; — täällä lunta ja jäätä. Ja isää hän pelkäsi koko ikänsä. Niin, hento äiti ei kestänyt täällä karkeassa ja kylmässä. Hän kuihtui, kuoli pois, kun minä olin yhdeksän kesäinen. Oi äiti, äiti!"

Kirkas kyynelvuo tulvehti Åsen silmistä. Silloin Osma kumartui hänen ylitsensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Åse vavahti, värisi, mutta tunsi samalla, miten Osma pyyhki hiljaa hänen kyyneleensä. Silloin hänestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä. Ja hänestä oli aivan luonnollista, että Osma istui maahan ihan hänen vierellensä. Åse laski kätensä hänen olkapäälleen ja jatkoi hiljaa: "Hoitajamummoni kertoo, että isä oli ne kymmenen vuotta paljon lempeämpi ja parempi, kun äiti eli täällä Hjelmissä. Isä on nimittäin kuninkaanpoika Juutinmaalta, mutta oli nuoruudessaan niin hirvittävän hurja ja vainosi niin kamalasti Kristuksen pappeja, että hänet ajettiin pois maasta. Silloin hän varusti tämän saaren ja teki täältä noita kauheita retkiään kautta maailman. Äidin eläessä hän oli sitten parempi, mutta voi kauhistus sitä aikaa äidin kuoleman jälkeen! Isä raivosi vallan villinä kautta maiden ja mannerten. Muistan hyvin kuinka hän toi ryöstötavaraa määräämättömästi Hjelmiin. Vain talvisydämet hän oli kotona. — Mutta sitten eräältä matkaltaan hän palasi haavoittuneena vain kahden miehensä kanssa. Parannuttuaan hän jäi jäykkäpolveksi, eikä hän sen jälkeen ole ryöstöretkille lähtenyt. Vasta viime kesänä sain toiselta noista miehistä kuulla, miten sillä matkalla oikein oli käynyt. Isä oli kulkenut Reiniä pitkin Schwabin maalle. Siellä hän ryösti, poltti, murhasi hirmuisesti. Mutta juuri, kun hän aikoi poistua Schwabista, tuli idästä päin kummallinen ratsujoukko. Miehet olivat kuin kasvaneet hevosen selkään. He olivat hirveän rumia: päät syvällä hartioitten välissä, ulkonevat poskipäät ja otsaa tuskin ollenkaan. Nämät hurjat ratsastajat kuljettivat edellään punaista sotalippuaan, jonka keskellä oli vihreä kissa. Tätä kissaa he palvelivat jumalanaan. Niin, tämä ratsujoukko se voitti voittamattoman isäni. Itse ei isä koskaan kerro sanaakaan tästä matkasta, mutta ryöstöretkelle ei hän sen jälkeen ole lähtenyt." —

Osma oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Nyt hän virkkoi: "Mutta onhan isäsi nyt poissa. Olen luullut, että hän on juuri tällaisella matkalla."