"Ei hän nyt ole ryöstöretkellä, vaan Danelagenissa vero-osuuttaan noutamassa. Joka kesä hän käy siellä." — Kun Osma ei puhunut mitään, jatkoi Åse: "Isää odotetaan näinä päivinä kotiin ja olisi kai parasta, että sinä lähtisit sitä ennen Hjelmistä, ehkä et myöhemmin enää pääsisikään. Sitä oikeastaan tulinkin sinulle tänne rannalle sanomaan."
"Minne täältä sitten lähtisin?" kysyi Osma.
"Karjalaan tietysti", sanoi Åse iloisesti, "Bornholmin rahdinkuljettajat veivät tässä juuri vendiläisten orjakauppiaitten orjia Norjaan Tunsbergin orjamarkkinoille, ja olen järjestänyt siten, että yksi veneistä palatessaan poikkeaa tänne. Bornholmista pääset sitten Voionmaalle ja sieltä Karjalaan."
Osma ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta. Pääsisikö hän todella
Karjalaan! Mutta sitten yht'äkkiä meni kirkastunut taivas pilveen:
— Pitääkö hänen jättää Åse tänne? Hän tarttui hiljaa Åsen käteen ja
kuiskasi: "Tule sinä kanssani Karjalaan!"
"En — en voi tulla. Isäni surmaisi kaikki Hjelmin asukkaat, jos olisin poissa hänen tullessaan. — — — Mutta — — — mutta jää sinä tänne?"
Osman päätä huimasi: jäädä ijäksi Åsen luo, — mikä ihanuus! — Vaan
Karjala, Karjala, heimoni maa! Kova oli taistelu, mutta äkkiä nosti
Osma painuneen päänsä ja vastasi varmalla äänellä: "Minä lähden
Karjalaan, isieni maahan!"
Åse vavahti, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi: "Huomenna tulee luultavasti vene sinua noutamaan. Olen maksanut rahtimiehille niin paljon, että he varmasti vievät sinut Voionmaalle. Ja tässä on lisäksi pussi täynnä kultarahoja. Ne kyllä riittävät loppumatkallesi. — Nyt on meidän erottava, huomenna sinä lähdet."
"Mutta emme eroa iäksi, Åse", sanoi Osma ja tarttui lujemmin hänen käteensä.
"Kuka sen tietää", vastasi Åse surullisesti.
"Minä en koskaan voi ottaa vaimokseni ketään muuta kuin sinua", sanoi
Osma hiljaa.