"Niin tunnen minäkin, Osma, että kuulun vain sinulle. Mutta sinähän tiedät, ettei minun tunteeni merkitse yhtään mitään. Jo tällä matkallaan on isä voinut tavata miehen, jonka hän tuo minulle puolisoksi, niinhän hän on usein luvannut. Ja meidän naisten täytyy alistua, — se on kohtalomme. Mutta sydämessäni olen uskollinen sinulle, Osma."
Osmaa kauhistutti ajatus, että Åse joutuisi jollekin toiselle puolisoksi ja taistelu alkoi uudestaan. Mutta päätös oli nytkin sama: Lähden Karjalaan! — Åselle hän sanoi: "Jospa säästyisit vielä tämän kesän. Ensi kesänä kyllä neuvot keksitään, millä sinut Karjalaan saadaan. Tulethan Karjalaan, Åse?"
"Tulen", vastasi Åse hiljaa. "Ja rukoillaan valkeata Kristusta, että hän minut vielä tämän kesän säästää."
"Rukoillaan", kuiskasi Osma.
Sitten Åse nousi, irroitti Osman vastustelevat kädet ja hiipi linnaan.
Seuraavana päivänä lähti Osma Hjelmistä. Åse katseli rannalta, kunnes vene häipyi ulapalle ja hänestä tuntui, että samalla painui hänen onnensa aurinko ijäksi taivaanrannan taa.
Osma veneessä katseli herkeämättä yhä pienenevää saarta, ja kun se vihdoin katosi näköpiiristä, oli aivan kuin kesä olisi kadonnut hänen elämästään ja vain kolkko, loppumaton talvi jäänyt jäljelle. Vain tuuli ja linnut olivat viestinviejiä heidän välillään, kuten eräässä muinaisajan laulussa sanotaan:
"Leppoisa, kiitävä etelätuuli,
Nuorten sydämen sykinnän kuuli.
Lintunen pieni viestiksi lähti,
Ah, matkan sai määrätä taivahan tähti."
KARJALASSA.
Osma pysähtyi ja nojautui vasten ikihonkaa: Ah, siinä oli hänen edessään lahden takana Osmala, — niin Osmala. Kukapa sitä voi todeksi uskoa, että hänen silmänsä vielä kerran katselivat Osmalaa. Tummunut oli valkea pirtin seinä, aittarakennuksia tullut paljon lisää. — Osma lähti astumaan. Tuttuja olivat kivet ja polut, tahtoisi oikein hyväillä niitä. No, Penikin eli vielä! Todellako sai tarttua pirtin oveen. Noin, hän astui pirttiin. Isä herkeää työstään, katsoo. Äiti varjostaa kädellään silmiään: kukahan se tulija oli, vieras on puku yllä. Ei virka vieras mitään, seisoo, katsoo. Isä kummeksii. Vaan yht'äkkiä äidin kasvot kirkastuvat: "Osma, poikani", sanoo hän. Ja seuraavassa hetkessä vaipuu Osma äitinsä syliin. Kuka voisikaan kertoa sen riemun suuruutta, joka nyt Osmalassa syntyi. Ja kautta Karjalan kävi ilonhumahdus: Nuori Osma saapunut, ei enää hätää Karjalan mailla!