Koivun oksat taipuivat hiljaa syrjään, ja hellät kädet kietoutuivat äidin kaulaan. Siinä tuli Kultarannan tytär, 21-vuotias Hyvämieli. "Äiti rakas", sanoi hän, "miksi jäit tänne rannalle yksin itkemään? Semmoinenhan se on Helkky. Älä nyt itke, äiti! Kyllä hän syksyllä taas tulee kotiin. Onhan hän monasti mennyt, monasti tullut."
Mutta äiti vastasi: "Ei hän palaa syksyllä, minä tunnen sen."
"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon. Tule nyt kotiin! Helkky rukka, aavistaneeko hän äidin tuskaa!" — Ja Hyvämieli veti äidin hellästi mukaansa.
Rinnan he astelivat lehdon läpi polveilevaa polkua. Hyvämieli oli pitkä, solakka, kaunis, kaikessa kuin äitinsä, vain hiukan surunvoittoisempi. Mutta kaikki hyvyyden voimat tuntuivat asuvan hänen sielussaan. Niin hän nytkin koetti kaikin tavoin lieventää äitinsä surua. Ja ainahan hän onnistui lohdutuksessaan, tietää sen. Hän käänsi keskustelun nuorempaan sisareensa Ilmaan. "Arvaas, äiti, mitä Ilma jutteli äsken?" sanoi hän.
"Ilma! Oliko hän sitten kotona?" kysyi äiti ihmeissään.
"Oli. Eikö hän sitten kotona ole ollut?"
"Ei, lapsikulta! Aamulla auringon noustessa näin hänen rientävän metsään. Jousi oli tietysti olalla, nip [kantoväline, jota metsästäjät pitivät selässään] selässä ja vasamoita vyöllä, kun hän iloisesti viheltäen asteli tietään."
Hyvämieli nauroi: "Se on niin hänen kaltaistaan. Äsken juuri tapasin hänet kodankynnyksellä itkemässä. Luulin hänen itkevän Helkyn lähtöä, mutta kysäsin sentään: mitä itket, lapsi? Ja ajatteles, äiti, nyyhkytysten välistä tuli: 'Miksen minä ole poika! Saisin ottaa harppuni ja lähteä maailmalle, kuten Helkky!' — — —."
Äiti ei malttanut olla hymyilemättä: "Pojaksi tuon rasavillin olisi pitänytkin syntyä! Olen jo aivan huolissani hänen takiaan. Olen toivonut, että hän ijän varttuessa heittäisi nuo poikamaiset hommansa. Mutta muutoksen merkkiäkään ei näy, vaikka hän on jo kuusitoista kesää nähnyt. Isän lemmikki hän oli palleroisena, en hennoisi käyttää ankaruutta. Mitä luulet, pitäisikö minun, kun orjanaisetkin jo ihmettelevät heikkouttani?"
"Ei, äiti! Odotetaan nyt vielä! Kuka hennoisi olla ankara tuolle lapselle, joka kaikessa poikamaisuudessaan on kuitenkin niin suloinen."