"Olen Suomesta Kultarannan Helkky."
"Ah, kuningas Sampsan maasta. Ota kannel omaksesi ja tuokoon se
Suomelle ikuisen onnen!" — — —
Sankaripirtin vieressä oli ennen ollut pyhä lehto ja sen keskellä Freyn temppeli. Mutta kuningas Olavi, joka innokkaasti levitti kristinuskoa, oli hävittänyt temppelin perustuksiaan myöten ja kaadattanut pyhät puut. Näin oli paikalle muodostunut käräjäkenttä. Tälle kentälle oli nyt järjestetty yhteinen ateria, johon kaikki kuninkaan miehet, kaikki vieraat, koko sotajoukko ja koko kauppakylä oli kutsuttu. Kokonaisena paistetut hirvet, karhut, lehmät ja muut siellä odottivat ja olutta oli suurissa sammioissa. Aterian aikana soittelivat maan ääristä tulleet kilpailijat ihmisten iloksi. Mutta kun nuori Helkky otti kultaisen kanteleensa, Helkky-eno harppunsa ja Uulo huilunsa ja he sitten yhdessä soittivat, sanoi kuningas ja kuningatar ja koko kansa, että se oli soittoa, jommoista ei ikinä ennen oltu kuultu Tunsbergin soittojuhlilla. — — —
Seuraavana aamuna lähti koko suuri sotalaivasto kohti etelää ja sitä seurasivat monet soittajapurret. Kun oli kuljettu läpi Juutinrauman, kääntyi Kultarannan ja Voijolan pursi pohjoiseen, mutta kuningas Olavin mahtava laivasto jatkoi edelleen matkaansa itään. Suomen miehet katselivat vielä erotessakin noita satumaisen komeita laivoja. Siinä uivat Iso Käärme ja Pikku Käärme kuin sorsaemot poikueensa keskellä. Kuningatar Tyyra seisoi puolisonsa vieressä Ison Käärmeen kokassa, katseli pohjoiseen kääntyviä laivoja ja sanoi: "Siinä nyt menee onnen kultainen kannel Suomeen. Kun ei nyt vain onni erkanisi retkeltämme, niinkuin tuo kannel erkani."
"Minä en ainakaan pelkää, tulkoon mitä hyvänsä, yrittäköön Sigrid Ylpeä vaikka kuinkakin kostaa", vastasi kuningas Olavi ja sai sankarin ryhdin. Ja hän piti sanansa. Kun muutamien viikkojen päästä taisteltiin Svolderin mainehikas taistelu, syöksyi hän, viimeiseen asti taistellen, mereen. Ja aallot kietoivat pehmeään vaippaansa tämän Pohjolan satujen suurimman sankarin, kuningas Olavi Trygvenpojan.
* * * * *
Vihdoinkin näkyivät kotoiset selät, kotoiset rannat. Saarien lomitse palasi Kultarannan komea pursi pitkältä matkaltaan. Sitä seurasi Voijolasta asti toinen pienempi, Ilma ja Eerik kun lapsineen tulivat vierailemaan Kultarantaan pitkästä ajasta. Miten soma olikaan tuo kotilahti, ja Ilman sydän vavahti ilosta, kun veneen kokka kosketti valkamaa. Tulijat olivat päässeet aivan huomaamatta rannalle. Vasta kun he nousivat rantatörmää, syöksyivät pikku pojat hirveällä rymyllä vastaan. Mutta kun he näkivät Ilman ja Eerikin ja heidän lapsensa, pysähtyivät he ujoina katselemaan. Tuommoinenko oli Ilma-täti! — Pihalla vasta ehättivät kaikki vastaan. "Ilma, Ilmalapseni", sanoi äiti ja sulki Ilman syliinsä. Kirkkaat kyyneleet täyttivät Ilman silmät. "Katsos, äiti, tässä ovat lapseni", sanoi hän vihdoin kyyneleitään kuivaten. Nyt vasta huomasi äiti Eerikin ja lapset ja kaikki matkaltapalaavat, ja sanomaton riemu täytti hänen sielunsa. Kun Helkky vielä iloisena sanoi: "Äiti me voitimme onnen kultaisen kanteleen, nyt tulee Suomellemme ikuinen onni", tuntui äidistä, ettei hän enään kestänyt kaikkea tätä onnea. Hän istahti paadelle pyhän pihlajan alle levähtämään. Joka taholta kuului nyt huutoja: "Helkky, sinun pitää soittaa, sinun pitää soittaa onnen kultaista kannelta!" — Nuori Helkky otti kanteleensa ja asettui pihatuomen alle. Ilma istahti äidin viereen paadelle ja siihen lähelle tulivat vielä Hyvämieli, Pilvikki ja Helkky. Eerik ja Uulo istuivat lasten kanssa kedolle. Nuori Helkky alkoi soittaa. Ja voi sitä soittoa! Siinä soi todella kultainen kannel, joka Suomelle toi ikuisen onnen! — Äidistä tuntui, ettei hän kestä tätä onnen äärettömyyttä. Ilma ja Hyvämieli tässä, Helkky ja Pilvikki tuossa, lapsenlapset tuolla ja onnen kultakannel soi. Hän sulki silmänsä ja painoi kädellään sydäntään, siellä tuntui niin omituiselta. Sitten hän taas aukaisi silmänsä. Mitä ihmettä! Hän näki kaiken kuin sumun läpi. Ja voi! Tuo soittaja tuolla kaukana, kaukana etäisyydessä ei ollutkaan nuori Helkky, vaan Kulkija-Helkky, joka istui ihmeen ihanassa puutarhassa ja soitti ikuisen onnen kannelta. Nyt aukeaa kultainen portti ja ihana olento viittaa häntä tulemaan puolisonsa luo. Säveleet muuttuvat ijäisyyden sulosoinnuiksi. — "Oi, ihanuuden äärettömyyttä! Minä olen niin onnellinen, onnellinen, onnellinen…", kuiskasi äiti. — Ilma katsahti äitiinsä ja kalpeni. Äiti painoi päänsä pihlajaan ja näytti nukkuvan. Ilma tarttui hänen käteensä, se oli kylmä. Hyvämieli nousi pelästyneenä, kumartui äidin yli ja sanoi: "Äiti." Mutta äiti ei vastannut. Hätääntyneinä riensivät siihen kaikki. Ja salamana selvisi heille: äiti on kuollut, oi kuollut! Ilta-aurinko loi hänen ylitsensä lempeän hohteen ja hänen kasvoillaan oli kirkastettu hymy. Melkein tiedottomina vaipuivat lapset ja lastenlapset polvilleen äidin ympärille ja heidän olentoaan värisytti yksi ainoa syvä nyyhkytys: äiti, äiti, äiti! Ja keväinen metsä ja lahdelman laineet, illan tuuli ja nurmikon kukat nyyhkyttivät heidän kanssaan: äiti, äiti, äiti!