Kauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu meihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille ja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä appelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme tingityksi puolet pyydetystä hinnasta.
Mutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme hyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla on naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja esittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten Rooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta marmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva. Jalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian suurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli "Adrian meren kuningattaren" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän pylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä. Suuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas jalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.
Siihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha vierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä voimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan. Ja vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset Alppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista ja Etnan hehkuvilta rinteiltä…
Nyt Italia on vapaa.
Toinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile vallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla Italiassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään heidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat yhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan marmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan merkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.
Veronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka sitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa mielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka ainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä palanen Italian historiaa.
Näissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä toisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot. Samaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori. Siellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha raatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä on suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita. Keskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.
Me lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa. Kukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin innostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.
Palatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä lausunut nimen della Scala.
Me katsomme kysyvästi.