Sieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla kohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme ihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme Apenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.
Ensikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin ensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet tiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman. Talot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa kaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli, jonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa talossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen katolla oli joku tasainen parveke eli "terassi", jolla kasvoi kukkasia, kukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.
Kaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten rakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat korkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita: kuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.
Kaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä runollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä viljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli välkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä virrasta sanoo muuan kirjailija, että "satu on sen aateloinut ja kansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut ja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet". Sankareiden veri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja viinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua taistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara, Montebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!
Kesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan: amfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia lippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli puutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten niitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty nuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.
Minä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo "liput" olivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan ujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset valkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä pohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa oltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet välttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.
Tämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen, ja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän pikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli meistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä katujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä laskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat vilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja aasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan luimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa valjaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia katsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt olevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne läimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla, vaikka se jo muutenkin oli liian raskas.
Kurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle avoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa ravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten vieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja kahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!
Vilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman maailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa kansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään se on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.
Tori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät valkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät hedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta väkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat tavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat ostajia luokseen.— "Herneitä, papuja, kukkakaalia!" huutaa yksi, "oransseja, sitrooneja, omenia!" vastaa toinen, ja kolmas säestää kimakalla äänellä: "ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit — ostakaa ruusuja!"