Muukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa kaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin kauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin. Siitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään pintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen italialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on ehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on runouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten levottomana aikana itägoottien suuri kuningas Theodorik, jonka muinaissaksalainen runous tuntee "Dietrich von Bernin" (Veronan Theodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija Alboin juopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman isänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti Alboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat jo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen kotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija Catullus, elämäkerran kirjoittaja Cornelius Nepos ja arkkitehti Vitruvius. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, Paolo Veronese, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.
Mutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin syövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä Romeo ja Julia. Tuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat erästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin kotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä "Julian ruumis-arkun" ääressä, jossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin luut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas armottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut, laita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes se vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin. Ei ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat tahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen joutunut kapakka.
Toverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan merkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan ja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta jollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan ympäristöineen.
Ensimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka on Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on rakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin, ja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin yksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan punaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat tavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä verhotut.
Mutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä kulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin keskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta. Se on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on rakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin työpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen luolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä ovat kaupungin rauhaa häirinneet.
Vasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi alueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen portaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin nimi "Napoleon Bonaparte", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa rakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.
Kunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja kiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean pyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat. Rakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri on yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä. Istumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen. Niillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat sisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa silmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien välille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla kohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.
Kaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä, suuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on aikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.
Se aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain ja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut ruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka voimansa päivinä suu vaahdossa vaativat "leipää ja huvituksia", ovat sukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet punaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät muukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin värähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.
Äänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt on jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.