Eivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt Norjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita kallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien vierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit eivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä kohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten laineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta, kasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä niiden hirmuista korkeutta huomaakaan.
Ei ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin viljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin vuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa. Vuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa vihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.
Jos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan, puitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet leikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.
Ei ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä tyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen penikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on Saksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko pimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja tunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut oikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen. Brennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja lyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin välimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa, mutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin. Joskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun ilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin on juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja jos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa nähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet kiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.
Hämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää korkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta huokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin että uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin tarkastella lumoavia näköaloja.
Alituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole sellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit, halkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin pielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki siistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja pikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin silmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen, jommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen nimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: "kaikkea hyvää tänäpäivänä!" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta tosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!
Huomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta katolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä soma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja kirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja korkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan pengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme kyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat kirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän kirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä alakylän kirkon katolle.
Entäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla, jossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja jossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.
Siellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä väsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa amerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni. Tämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka on 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.
Menimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli niin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä. Olisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä saattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että henkeä oli ahdistanut.