Joka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi vuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka on runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi raskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi karkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle kasvaa innostuksen siivet.
Kaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen kerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.
Matkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien kuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja kohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki, joskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien tukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan edessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton syvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa tietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.
Vuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli lähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa, jonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana valloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin, Bozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien ahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään kuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.
Alppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten huviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme juossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena jokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt vaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään pienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon kohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava olisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin lailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa kilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack, Etsch-virran lisäjoki.
Vallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun tahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä säikähdyttääkseen.
Lumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat ilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin meidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli ilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.
Vihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa kohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut pahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat särjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten peltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin huonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat tekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista ja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun puolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.
Vihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa kuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan rajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa uomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat, laajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana vyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.
Virran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut aleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen kultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla häikäisevä hohde.