Vihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa nimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen, laakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan puutarha.
Tämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte, joka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien keskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut istua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä istutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten, että useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.
Mutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta
Napoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe
Garibaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä
he yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.
Kunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina ja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt meistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla kiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu "punainen paita", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman kauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän myötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen hyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan nojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole mikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo vapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu. Pienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli silmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava hyväntahtoisuus.
Tällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä kerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen kaikkea hyvä ihminen!
Oli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen ja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.
Täällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan rannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren laguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.
Omituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka kaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala, että pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit kyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.
Venetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät vahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren myrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan lidoksi. Mutta hiekkasärkissä on aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä kulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet loistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin rantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä näkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä tyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen rauhalliseksi ja voimakkaaksi.
Meitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan gondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan gondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään aluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa pitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko kaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet halki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman kanavan varrella on tärkeintä.