Nuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut vapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä tahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian etujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina Cornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan kasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle palatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi aika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren nimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki San Salvatore kirkossa kertoo nykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia haettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä kuningattariksi.

Loiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli nyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä koristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä täällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää laulua… ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston tytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta…

Matkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky: erään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja… kaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö, joka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta muukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan niskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa, silloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja likaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.

Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on Ponte di Rialto eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:

— Ecco, signorina, Palazzo Cà d'oro! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)

Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena katsellut.

Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä, tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen nuoruuden.

Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin arabialaisessa linnassa.

Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme, kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi. Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista kauppakojuista.

Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle. Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita, leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25 pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat, miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja esineitä.