— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja lasiastioiden välitse.
Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa, että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!
Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy mennä Lidoon.
Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.
Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa, niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja — Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.
Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle. Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."
Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.
Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse. Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä, kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei lainkaan enää tuntunut pelottavalta.
Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan. Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet S. Giacomon, Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa "Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.
Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.