— En.
— Aivanko varmasti?
— Aivan varmasti.
— Sitten hän ei ole suuttunut sinuun.
— Mistä te sen tiedätte, Sussu?
— Minä uskallan vaikka vannoa, että niin on. Huomenna hän tulee ja selittää syyt.
Leeni rauhottui. Riisuessaan hän laverteli.
— Jospa tietäisitte, miten kovasti minä häntä rakastan. Eikö hän ole kaunis? Hänellä on niin mukava tapa nyrpistää otsaansa ja sikertää silmiään. Pidättekö te sellaisesta tukan väristä, kuin hänellä on? Minusta se on kaunis väri; vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän mustista hiuksista ja silmistä. Olisinkohan minä kauniimpi, jos olisin vähän vaaleampi ja lihavampi? Minä olen mielestäni liian hoikka, mutta katsokaa, Sussu, ei minulta ollenkaan näy kaulajänteitä, kun päätäni käännän. Hän ottaa lyhkäsiä askeleita ja kulkee minuun päin kumarassa — — — Sussu, nukutteko?
— Nukun, nuku sinäkin, että jaksat aamulla herätä!
Sussu alkoi hengittää raskaasti. Syvä hyljätyn tunne valtasi Leenin. Hän alkoi sängyssään valittaa. Itku ei kuitenkaan auttanut, se lisäsi vain sydämen tuskaa. Hän alkoi itkeä niin rajusti, että Sussu heräsi.