— Mikä teitä vaivaa, kysyi tyttö. — Voitteko pahoin?
Ylistöä hävetti oma herkkyytensä. Hän koetti salata sitä ja otti aika kolauksen lasistaan.
Se ei auttanut. Hänen sydäntään pakotti. Häneen koski niin kipeästi hylätyn ihmislapsen kärsimys ja toivoton elämä. Hän alkoi ääneensä itkeä.
Ennen lapsena, kun isä oli ollut julma ja raaka äidille, itki hän aina nähdessään äidin surullisena ja kalpeana. Kuu äiti oli kysynyt, mikä häntä oli vaivannut, sanoi hän milloin mitäkin. Väliin oli pää olevinaan kipeä, väliin hammas. Oikeata syytä hän ei koskaan kehdannut sanoa. Lienee kuitenkin äiti arvannut asian, koska aina silloin otti pojan syliinsä, painoi pienen pään rintaansa vasten ja alkoi yhdessä itkeä, katkerasti, kauan. Itku kevensi mieltä ja tyynnytti sydäntä.
Tyttö oli mennyt Ylistön luo ja painaen hyväillen hänen päätään rintaansa vasten alkoi itkeä rajusti, hillitsemättömästi.
— No, saakeli, kuului samassa ovelta. — Mitä se tyttö nyt on sinulle syöttänyt, kun noin ulvot.
Se oli Fors. Ylistö oli juonut ja hänen verensä kuohui.
— Ole vaiti, h—tin koni!
— Se on toisen kerran kun te minua solvaatte, hyvä herra, sanoi Fors, tätä minä en aijo sallia.
— Hyvä on! — Ylistö nauroi häjysti. — Älkää sallikokaan!