— Te tiesitte, mitä ajattelin.
— Mistä minä sen olisin tiennyt?
— Antakaa vielä vastaus, rakas Sussu, yhden kerran vain, pyysi Leeni. — Nyt minä ajattelen. No!
— Sen tohtisin vaikka vannoa, antoi Sussu.
— Minä ajattelin, että tuleeko hän vielä tänne, riemuitsi Leeni.
Sussu oli kärsivällinen lohduttaja. Päiviä kului. Leenin tuska lisääntyi lisääntymistään ja usein Sussu öisin heräsi hänen itkuunsa.
— Voi, miten onneton minä olen, niin onneton, ettei kukaan saata sitä arvata. — Se oli Leenin alituinen valitus.
Sussu myönsi, että niin oli. Hän ei yrittänyt sammuttaa kaipausta, sillä hän tiesi, että se siitä vain olisi yltynyt. Hän koetti käsittää sen suuruutta.
Eräänä päivänä vihdoin sai Leeni kirjeen. Se oli Ylistöltä. Siinä oli seuraavat sanat:
Hyvä neiti! Nyt, kun pitkäksi aikaa poistun kaupungista, tahdon teille sanoa, etten teitä ollenkaan halveksi. Päinvastoin, kun tiedän, minkälaisten kohtaloiden alaiseksi nuori tyttö voi joutua, olen valmis antamaan teille kaiken arvon. Voikaa hyvin. Kaarlo Ylistö.