Niin sai Pikku-Leena kengät ja pääsi kirkkoon.
Jo anivarhain sunnuntai-aamuna oli Leena valveilla. Ruoka ei maittanut ja rauhattomuus tuppasi saamaan vallan. Leena oli aina ihaillut salamoita, mutta pelännyt ukkosta, — jolla oli tappava voima. Kirkossa ei ollut kukaan koskaan kuollut. Kengillä oli sellainen tenhovoima jumalansanaan. Ilkeiltä ne tuntuivat jalassa. Painoivat isoja varpaita ja likistivät kantapäitä, vaikka suuruuttaan louskuivat. Muori oli penennyt suutarin tekemään sellaiset kengät, että Leena voisi niitä käyttää vielä viidenkintoista vanhana.
— Syö nyt, että jaksat, käski muori vähää ennen lähtöä. — Ettei heti parin askeleen päästä tarvitse eväisiin kajota!
— Ei minun ole nälkä.
— Syö, vaikk'ei maistuisikaan, että jaksat!
Leena haukkasi pari kertaa, mutta syönnistä ei tullut mitään, pala takertui kurkkuun.
Porstuan ovi narahti niin surkeasti vaarin sitä teljetessä. Kissa jäi rappusille köyrysiinsä ja mökin akkunasta kuvastuivat sateenkaaren kaikki värit. Pihamaa jäi autioksi ja veräjän puut pistettiin pitkälle…
Metsän poikki tultiin isolle valtamaantielle.
Vaari otti Pikku-Leenan kädestä. Hän oli juhlallisen ja nuoren näköinen. Muori kulki hiljaa perässä kantaen eväsvakkaa ja kenkänyyttiä. Muori oli ikäänkuin kokoon kutistunut, sen pää oli kallellaan ja silmät haikeina, itkevinä.
Maantie oli valkeaa santaa, sileä ja leveä.