— Tulin, vastasi Leena rehellisesti.
— Se katosi, hyvä lapsi, sinun tänne tullessasi. Näes, sinulle oli sanottu, että täällä asuu pahahenki ja sinä uskoit sen, siksipä asuikin se täällä sinun kohdaltasi. Nyt, kun itse olet täällä, etkä ole mitään sellaista nähnyt, vieläkö uskot sitä?
— En minä sitä ole oikein uskonutkaan, kun vaari — — —
— Niin. Sinun muorillasi taasen on elävä pahahenki, tietämättömyyden synkeä saatana ja hän asettaa sen asumaan tänne, lähimmäisensä yksinäiseen majaan. Vaikka ei hän ole ainoa, joka niin uskoo. —
Puhe tuntui Leenasta oudolta. Se oli aivan toisenlaista, kuin muorin, vaarin ja niiden vierasten, joita joskus kävi Erkin mökillä ja vanhus itsekin oli toisenlainen, kuin muut eukot. Leenaa milt'ei kadutti, että oli puhunutkaan pirusta. Ja aivankuin valon säde kulki hänen päänsä lävitse ajatus, ettei Jumalaa, eikä pahoja henkiä ehkä olekaan. Vaari ei usko, ruunankummi ei usko, muori vain ja akat — — —
— Onko Jumalaa ja — ja — pirua, hän epäröiden kysyi.
Vanhus tarttui molemmin käsin kiini Leenan poskiin, nosti pään ylös ja katsoi silmiin.
— Joko sinua epäilyttää, lapsi? Älä huoli uskoa mitään, jota epäilet?
— Mutta jos epäily on samaa, kuin epä-usko?
— Samaa kai se lienee.