Pikku-Leena oli menehtyä ikävään. Ei mitään elämisen toivoa ollut enää, hän ei enään mitään odottanut elämältä, ei kevättä, ei kesää.
Silloin muistui hänen mieleensä Anni-tädin keltainen kissa, joka oli yksin jäänyt metsille. Hän pyrki noutamaan sitä, mutta muori ei päästänyt. —
* * * * *
Muori oli kaiken syksyä omituisen synkkämielinen ja valitti alituiseen päänkivistystä ja luiden kolotusta.
— Vanhuus alkaa jo muoria vaivata, sanoi vaari.
— Kuolema se alkaa minuakin kutsua, huokasi muori.
Pyhäinmiesten päivän aikaan hän heittäytyi vuoteelle ja käski noutamaan pappia.
Erkki lähti.
Rovasti itse ei voinut tulla pitkää ja vaivalloista matkaa, mutta lähetti Erkin mukana apulaisensa, nuoren, kalpean sielunpaimenen.
Se saapui. Istuutui vanhan Leenan sängyn viereen ja alkoi kuunnella, mitä vanhuksella oli huolena.