Kylälle levisi pian huhu, mitä hän oli sanonut Oljon isännälle ja kaikki vanhat ihmiset myönsivät hänen puhuneen oikein. Köyhäin keskuudessa alkoi jälleen elää sama kauhun ja halveksumisen tunne Oljoa kohtaan, kuin silloin, kun noidan puhumat tapaukset vielä olivat olleet tuoreita. Kyllähän nyt kelpaa kopeilla, niin suristiin, kun silloin nälkävuosina köyhien jauhoja suurista summista möivät. Ihme vaan että sellainen rikkaus niinkin kauan on kestänyt. Mutta kyllä se kerran loppuukin, jos oikeuden Jumala elää. —
Vaan mitäpä siitä, mitä pienet puhuivat tai ajattelivat. Suurten korville se ei ulettunut. Ja jos ulettuikin, eivät he olleet niin pikkumaisia, että olisivat viitsineet noin vanhoja asioita pöyhiä. Oljon isällisen huolen alla alkoivat kansakoulu ja seurat menestyä, valistus versoa ja tehdä hedelmiä.
Keväällä perustettiin Oljoon meijeri. Isäntä oli jo edeltäkäsin pitänyt luennoita, miten Suomi maitotuotannon avulla on rikastuva ja kohoutuva suurmaiden tasalle varallisuudessa. Hän oli selittänyt, miten helppoa heinäin viljelys on esim. rukiin alaan. On pantava pellot kasvamaan heinää, on ruokittava lehmiä ja vietävä maito meijeriin. Siitä saadaan puhdasta rahaa, jolla vapaasti saa ostaa, mitä haluaa. Näin vapautuu kansamme karun turpeen orjuudesta ja kylmän sään vallanalaisuudesta, jossa se ennen on huokaillut.
Vanhat talolliset eivät oikein ottaneet uskoakseen tuota ehdotusta, mutta useammat nuoret siihen ilomielin yhtyivät.
Köyhillä oli oma ajatuksensa meijerin perustamisesta. He uskoivat Jumalan koston nyt tulevan Oljoselle ja hänen vaipuvan niin alas, että kuningas Nebukadnetsarin lailla ruohoa söisi. Meijeri taasen olisi se kultainen kuva, jota hän vaati kansan kumartamaan.
Mutta kun meijeri valmistui, eivät sen kiivaimmat vihamiehetkään voineet vastustaa sitä rahantulvaa joka siitä lähti. Alkoipa jo mökkiläinenkin viedä ainoan lehmänsä maidon meijeriin saadakseen rahaa. Omaatuntoa, joka tuppasi soimaamaan lohduteltiin sillä, että eihän maito jäänyt sinne, kulki vain kerran siilien läpi ja niin saivat lapset siltä sen syödäkseen tarvitsematta jäädä pelkälle happamalle leivälle. Tosin eivät pienokaiset ensin tahtoneet tottua uusmuotisen maidon ytelään makuun, mutta nälkä ei kauankaan makua kaivannut. Vihdoin jäivät vain piiat ja rengit, — ne eivät milloinkaan tottuneet meijerimaitoon.
Rahaa alkoi ilmestyä jokaiseen taloon ja torppaan, sellaisiinkin, joissa ennen ei vuosikausiin oltu sitä nähty. Mutta varallisuuden leimaa raha ei lyönyt. Nuorten kukoistavat posket vain kalpenivat, muuttuivat sinteiksi, kuten meijerimaito ja uusia punaposkia ei lapsistakaan jaksanut nousta. Puvut muuttuivat vähitellen oman pellavan kudonnaisesta puotihetaleisen koreiksi. Talontyttärille ilmestyi päivänvarjoja ja hansikkaita, pitsejä ja kureliivejä. Eivät he uskoneet vanhojen varotusta, etteivät moiset hetaleet korista leveäselkäistä, suurikouraista, pellavapäistä maalaiskaunotarta. Edistys kulki nopein askelin, ei se vanhoista välittänyt. Kun raha ei riittänyt, alettiin myydä metsiä. Tiheät, ikivanhat metsät, joissa haltijoiden oltiin luultu piileilevän myytiin rahan edestä ulkomaille. Tilalle jäi alastomia ahoja. Kehuttiin puuttomien metsien paremmin kasvavan heinää, kuin tiheiden, joihin aurinko tuskin oli päässyt paistamaan.
Näin paljastuu vuosi vuodelta alaa valistukselle. Alastomilta ahoilta alkaa kaikua kaupungissa sepitettyjä lauluja entisten, kansan lasten sydämissä syntyneiden sävelten sijaan. Sivistyneiden sävelet olivat hienoja, vienoja ja sopusointuisia. Ne veivät kuulijan pois todellisuuden yhä yltyvästä rumuudesta, mutta eivät antaneet voimaa todellisuutta varten. Sivistyksen sopusointuinen sävel nosti innon, voiman, uljuuden ja rakkauden huippuihin asti, mutta ei jaksanutkaan kantaa alas, vaan — pudotti, laimeutui ja laimensi. — Yksitoikkoinen nuotti, joka ennen, syvien metsien aikoina oli kaikunut näillä mailla, ei se ollut jaksanut henkeä pilviin, näkymättömiin viedä. Se oli vienyt vain sinne, mihin kunkin omintakeinen tunne jaksoi kutakin kohottaa. — — —
Kolme talvea olivat kansakoulu ja sivistysseurat toimineet, kun keväällä saapui kylään suuri, korkeasti oppinut herra kesävieraaksi. Hän oli rouvansa kautta Oljon emännän tuttava ja mukanansa hänellä oli paljon opettelevaista nuortakansaa, joka kesäisen luonnonihailun ohella tahtoi opetella talvenkin varalle. Kaikki asettuivat he asumaan Suur'-Oljoon. Aartolahdella, kun ei oltu totuttu herroihin, heitä ensin ujosteltiin, mutta kun ne eivät näyttäneet sen pahemmilta, kuin muutkaan ihmiset, alkoivat vaimot pyhäsittäin käydä oikein läheltä katsomassa, miten ne sellaiset elivät. Ja tapahtui, että kun herrasväet aterioitsivat ulkona, seisoi väliin suuri joukko naisia ja lapsia heidän pöytänsä ympärillä tarkoin silmillään seuraten jokaista pöydässä istujan liikettä. Kesävieraat eivät siitä pitäneet ja kun jälleen pyhä-aamuna akat tulivat, lähetti suuren herran rouva piikansa sanomaan, että herrasväki ei tykkää siitä, että siellä asiatta juostaan. Ylpeitä näkyivät olevan ja niiden piiatkin olivat niin koppavia, että akkoja ihan nauratti. Ruotsia puhuivat muka ja suomeakin vain puolin sanoin. Mikä kuitenkin eniten ihmetytti sydänmaalaisia, oli herrasväen ääretön unenpaljous. Kauniina kesä-aamuina ennätti aurinko jo kuivata kimaltelevat kastehelmet ja muuttaa ruohikon väsyneeksi, kun herrasväet vasta nousivat ja piika heille sänkyihin kahvit vei. Illan virkkuja ne kyllä näkyivät olevan. Myöhään yöhön kuului järviltä laulua ja herrasneitien kirkumista.
Tämän oppineen herran rouva innostui Oljon emännästä tekemään hänkin jotakin kansan hyväksi.