— Voi, voi, hätäili Liisa, kuinka sinä olet köppänä sentään. Älä nyt toki kättele! Muistatko, miten minä sinua neuvoin?
Leena punastui korvia myöten ja koetti puhua tökertää: kyllä minä sitten nöyryydellä palkitsen, kun minä olen näin osaamaton.
— Höhlä, ärjäsi Liisa, oletko siinä! Tuskin tohtorinna ottaakaan sinua.
— No, no, nauroi tohtorinna, tyttöä on opetettu liikaa. En luule, että hän on niinkään höhlä, kun hän vaan saa olla ja puhua, miten itse haluaa.
Nyt uskalsi Leena jo hengittää ja katsoa asiaa luonnollisemmalta kannalta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että herrasnainen saattoi noin hyvin käsittää. Miten voisikaan tehdä aivan niin, kuin toinen käskee.
— Tahtoisitko tulla meille palvelukseen, kysyi tohtorinna.
— Tahtoisin.
Samassa tuli mieleen vaari ja vaarin mökki. Itku oli vähällä tulla. Hänestä tuntui, ettei hän enään koskaan saisi nähdä vaaria, ei avata porstuan ovea, eikä teljetä sitä kepillä. Keittiössä oli outo ruoan ja veden haju, kaikki oli niin puhdasta ja kirkasta, häntä tukehdutti, mieli teki pois.
— Minä luulen, että hän on kiltti tyttö, sanoi tohtorinna Liisalle. — Minä otan hänet mielelläni, mutta en voi ottaa ennen kuin sitten kun lähdemme Helsinkiin.
Helsinkiin! Leena ihastui. Hän pääsisi vielä vähäksi aikaa vaarin luo ja sitten Helsinkiin!