Sussu, vanha tarjoilijatar, kapakkarouvan alituinen seuralainen, kiidätti konjakkia.
— Hiton irvihammas, ärähti hänelle muuan ovensuussa istuva herra:
— Suokaa anteeksi, Sussu hymyillen vastasi. Suokaa anteeksi, neidillä ei nyt ollut aikaa.
— Sillä pitää olla aikaa, murahti päihtynyt. Luuletko sinä, että minä täällä sitävarten istun, että —
Sussu oli jo poistunut. Hän oli jo kauan sitten tottunut moisiin kohteliaisuuksiin.
Kapakoissakin ovat omat siveyskäsitteensä ja omat, vanhat tädit, jotka suojelevat vasta-alkavia tarjoilijattaria joutumasta hunningolle. Nämä tädit ovat useimmiten hyvin viisaita ja paljon kokeneita, vaikka viisaus tavallisesti peittyy pöhöttyneeseen, väkijuomien löysentämään naamaan. Sussu oli Leenin suojelijatar. Heillä oli yhteinen huone, jossa nukkuivat.
Liike rouva R:n syrjäisessä ravintolassa oli viimeaikoina suunnattomasti vilkastunut. Rouva R. tiesi syyn ja hän varjeli Leeniä, kuin silmäteräänsä. Pahinkin päihtynyt tyyntyi tytön katseesta, väkivaltainen ulosheitto kuului jo harvinaisuuksiin. Kapakka oli vilkastumisestaan huolimatta saanut puhtaamman leiman.
Leeni itse oli uudessa paikassaan hyvin alkanut viihtyä. Hän tiesi olevansa ihailtu ja tunsi sen vallan, mikä hänellä oli miehiin. Kapakan seinien sisällä ei kukaan vastustanut häntä. Toisin oli muualla. Kadulla olivat tuttavat herrat ylpeitä ja tuntuivat kaihtavan häntä. Ihmiset olivat juhlallisia ja häjyjä. Täällä olivat kaikki nöyriä ja kohteliaita.
— Fröken! Sht! Neiti!
Leenin astuessa tarjoiluhuoneeseen tähystivät kaikkien katseet häntä.
Ympäristöönsä verraten oli nuori, viaton tyttö loistava.