— Polis, polis, kuului kadulta kovin päihtyneen Fors'in huutoa.
Leeni ei enää sinä iltana tullut tarjoilemaan.
Yöllä, kun kapakan ovet jo olivat kiini, kun valot olivat sammutetut tarjoiluhuoneesta ja hälinä tauonnut, tapasi Sussu Leenin katkerasti itkemässä.
— Älä itke, lohdutteli vanha tarjoilijatar häntä. — Rouva antoi sille lurjukselle niin että — — ja minä laahasin sen niskasta pihalle. Ja kyllä sitä, Leeni hyvä, itkeä saisi, jos kaikesta loukkaantuu tai sävähtyy. Minä en suuttuisi, vaikka sellainen herrasmies silmilleni sylkisi. Anna sinäkin asioiden tulla ja mennä, ei ne itkusta parane!
— Se oli minusta niin hirveän ilkeää, nyyhkytti Leeni.
— Sinä et ole vielä tottunut. Minä olenkin jo ison aikaa ihmetellyt, mikseivät ne jo ennen ole tungeskelleet, vaikka sinä olet noin sievä tyttö.
— En minä aijo sellaiseen tottuakaan, hyi!
— Hyvä on, jos elämäsi ijän jaksat pysyä noin, mutta minä epäilen.
— Miks'en pysyisi, kysyi Leeni.
— Korkeammaltakin ovat pudonneet, kuin luudan päältä lattialle. Muuten, sanon sen vieläkin, on turha ruveta tappelemaan, jos joku leikillään koskettaa. Kyllä sitä sitten saat tapella!