— Ne tulevat juomaan.
— Minä olen niin onneton, niin onneton, valitti Leeni itkien.
— Voi lapsi parka, kysyi Sussu, kukapa tässä maailmassa onnellinen mahtanee olla?
— Sellaiset, joita pidetään kunniassa.
— Älä luule. Minua tosin ei kukaan koskaan ole kunniassa pitänyt, enkä siis tunne, mitä kunnioitetun elämä on, mutta jos kaikkien niiden herrain vaimot, joita minä eläissäni olen tullut tuntemaan, ovat onnellisia, niin pitäkööt onnensa, en minä sitä kadehti. Elä itke, Leeni, eläkä ole noin hienotunteinen, se on niin tyhmää ja naurettavaa! Ota elämä, niinkuin se tulee, ole iloinen niin kauan, kuin voit ja sure sitten, kun et enää iloita osaa! Vaikka tuskin sinä osannetkaan iloita, sinä, joka paremmin sopisit maalaismuijaksi, kuin nuoreksi kaupunkilaistytöksi.
Leeni kalpasi kunnioitusta. Hän oli luullut sitä itsellään olevan, mutta huomasi erehtyneensä. Piiatkin, jotka kutsuivat häntä ryökinäksi, häpesivät tulla hänen kanssansa kadulle. —
Ei hän osannut ajatella, että tarjoilijan toimi oli häpeällistä, hän piti itseään huonona. Hän oli syntynyt synkkänä yönä vaarin kiukaalle, häntä ei oltu ristitty, koskaan hän ei ollut rukoillut Jumalaa, eikä hän oikein tiennytkään, mikä Jumala oli. Leeni tunsi olevansa musta ihminen, jolla oli musta sielu.
Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa häntä, mielikuvitukset alkoivat jälleen luoda uutta elämää, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Synkkiä ja painostavia, onnettomuutta uhkaavia ajatuksia risteili mielessä. Iltasin hän itki luuloteltua surkeuttaan, kunnes nukkui. Sydäntä ahdistava suru tuli hänelle niin välttämättömäksi, että hän vain odotti yötä ja itkua.
Surumielinen haaveilu teki Leenin silmät kauniiksi ja hänen olentoonsa tuli jotakin omituisen arkaa. Vieraat alkoivat kohdella häntä hienommin, jopa joskus sivukaduilla, tervehtiäkin hattua nostaen. Se ei Leeniin vaikuttanut. Hän ei edes vastannut tervehdyksiin. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne tahtoneet lahjoittaa hänellekin hiukkasen ihmisarvoa ollakseen sen jälkeen ilosia hyvästä teostaan. Jota enemmän hän tunsi katkeruutta, sitä paremmalta tuntui sydämeen. —
Joitakuita aikoja edellisen tapauksen jälkeen, eräänä aamu-päivänä, tuli kapakkaan muuan nuori herra. Se kysyi syytä, miksi Leeni-neiti ei koskaan vastannut hänen tervehdykseensä.