— Mutta Ylistö ei olekaan mikään petturi — — —, ja minä en anna pettää itseäni.
Sussu hymähti. Hän ei enään koskaan väittänyt vastaan, kun Leeni kehui rakastettuaan tai puhui rakkaudestaan. Hän kuunteli vain kärsivällisesti nuoren tytön lapsekasta rakkauden lavertelua. Miksipä riistäisi hän sitä lyhyttä onnen aikaa, jota seuraa pitkä, pitkä, iloton elämä, ajatteli Sussu.
Mutta eräänä yönä, kun Leeni palasi teaatterista, — hän oli siellä ollut Ylistön kanssa, hän tarttui Sussua kaulasta ja itki. Sussu ei kysynyt syytä, silitteli vain Leenin sysimustia hiuksia.
— Minä olen niin onneton, niin onneton, etten tahdo, enkä jaksa elää, alkoi Leeni vihdoin itkun seasta sanoa. — Sussu, minä tahdon kuolla!
— Niin, niin, lapseni, parasta taitaisi olla, että kuolisit. Elämä on niin kolkkoa.
— Teaatterissa muuttui hän kummalliseksi. Hän näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin. Minun kanssani hän ei näytelmien väli-ajoilla ollenkaan seurustellut ja lopulta hän kokonaan katosi. Sain yksin tulla kotiin. Mitähän se merkitsee? Sanokaa, kulta Sussu, mitä se merkitsee?
— Hän on varmaankin siellä tavannut jonkun tuttavan, eikä ole tahtonut, että se olisi saanut vihiä, kenen kanssa hän seurustelee.
— Luuletteko, että se on niin?
— Aivan varmasti.
— Entä jos hän on minulle vihanen?