Tyttö kertoi koko elämä kertansa. Se oli surkea tarina.
Hän oli yhdeksän vuotiaana eronnut äidistään ja joutunut lapsen piiaksi maalaistaloon. Lapsi oli itkuinen, eikä ollenkaan nukkunut ilman tuudittamatta. Yökaudet sai tyttö istua kehdon vieressä permannolla ja soutaa isännän ja emännän vedellessä pitkiä unia. Usein hän torkkuessaan oli lyönyt nenänsä kehdon laitaan, niin että veri tuli. Ja kerran hän ulkona käydessään yöllä hetkiseksi vain nukahti portaiden viereen hangelle.
— Minä olin, kertoi tyttö viiniä ryypäten, niin väsynyt, etten ollenkaan tuntenut kylmää, vaan luulin luminietosta höyhenpatjaksi. Lapsi oli sisällä alkanut itkeä ja emännän oli täytynyt ruveta tuudittamaan. Kun minua ei kuulunut ulkoa, tuli emäntä katsomaan, minne olin joutunut. Kun hän näki minut hangessa makaamassa, tarttui hän tukkaani ja kuletti minut kehdon ääreen. Olin niin väsynyt ja unen vallassa, etten tiennyt, mitä minun piti tehdä, vaan aloin huojuttaa ruumistani ja hyräillä: aa, tuuti lasta, muori tuli vastaan. Uusi tukkapölly vasta sai minut valveille. Sinä yönä tein ensimäisen suuren päätöksen. Päätin karata. Oi, kuinka minä vihasin hoidettavaani lasta, minä olisin voinut hyvällä mielellä sen tappaa ja usein, kun vain oli tilaisuus, minä nipistelin ja ravistelin sitä. Tuskin siitä tervettä ihmistä tulikaan, niin julmasti minä sitä kohtelin. Minä vihaan vieläkin niin äärettömästi pieniä lapsia, jospa Jumala minua varjelisi sellaisista.
Tyttö vaikeni.
— Kertokaa vielä, pyysi Ylistö, mihin sitten jouduitte.
— Jälleen lapsenpiiaksi, kertoi tyttö, tällä kertaa paikkaan, jossa häjyyden lisäksi sain kärsiä nälkää. Sitten jouduin kadulle ja kadulta tänne. Sen edemmäksi en vielä ole ennättänyt. Olenhan vielä nuori.
— Voi, voi, huokasi nuori mies, onpa se surkeaa, kun sievä, seitsemäntoista vuotias tyttö ei mitään muuta ole saanut kokea, kuin katkeruutta. Onko ihme, jos sydän kivettyy kaikelle hyvälle ja puhtaalle.
— Mistä te tiedätte, kysyi tyttö, onko minunlaiseni sydän kivettynyt kaikelle hyvälle ja puhtaalle?
— En tiedäkään, mutta arvelen vaan, että puhtaus- ja hyve-käsitteet hiukan hämääntyvät täällä.
— Ei lainkaan, tyttö virkkoi, minä olen huomannut, että meillä täällä ovat hyve-käsitteet paljoa laajemmat, kuin niillä, jotka täällä kulkevat. Niillä niitä ei näy ollenkaan olevan ja sen raakuuden, mikä meillä on, olemme heiltä oppineet. Me olemme teidän luomianne olentoja, varjoja, joita teidän salainen elämänne synnyttää. Te kulette kunnioitettuina läpi elämänne, me kunniatta. Te saatte siunatun kuoleman ja seppeleitä, meitä odottaa rakkarin kärryt Ja kuitenkin olemme yhdessä juopotelleet ja hurjistelleet. Te vain olette maksaneet kestit.