— Ihan varmasti, antoi Sussu.
— Te tiesitte, mitä ajattelin.
— Mistä minä sen olisin tiennyt?
— Antakaa vielä vastaus, rakas Sussu, yhden kerran vain, pyysi
Leeni. — Nyt minä ajattelen. No!
— Sen tohtisin vaikka vannoa, antoi Sussu.
— Minä ajattelin, että tuleeko hän vielä tänne, riemuitsi Leeni.
Sussu oli kärsivällinen lohduttaja. Päiviä kului. Leenin tuska lisääntyi lisääntymistään ja usein Sussu öisin heräsi hänen itkuunsa.
— Voi, miten onneton minä olen, niin onneton, ettei kukaan saata sitä arvata. — Se oli Leenin alituinen valitus.
Sussu myönsi, että niin oli. Hän ei yrittänyt sammuttaa kaipausta, sillä hän tiesi, että se siitä vain olisi yltynyt. Hän koetti käsittää sen suuruutta.
Eräänä päivänä vihdoin sai Leeni kirjeen. Se oli Ylistöltä. Siinä oli seuraavat sanat: