Sussu oli poissa.
Leeni tiesi, että oli menettänyt hyvän, oikein hyvän ystävän ja hupaisen toverin. Hänet valtasi synkkä ikävä ja muistot menneiltä ajoilta tulivat mieleen. Sussu oli aina ollut niin viisas ja viihdyttävä. Tuskin hänellä enään koskaan olisi sellaista ystävää. Nykyiset olivat niin kovia ja outoja, eikä sivistyskään, sen Leeni itselleen salaisesti tunnusti, häntä ollenkaan tyydyttänyt. Se oli, kuin ahdas puku tai mauton ruoka, — hän piti sitä yllään, kun muoti niin vaati, hän söi sitä, kun niin oli tapa. Niinhän tekivät kaikki. Mutta elämää ja viihdytystä ei hänellä enään koskaan tulisi olemaan, ei toivoakaan. Ennen hän aina oli tulevaisuudesta toivonut jotakin. Huominen, ylihuominen ja kaikki tulevat päivät olivat ennen olleet verhojen takana. Yksitellen ne olivat vaienneet. Jokaisen verhon takana oli aina ollut jotakin uutta. Nyt tunsi hän aukaisseensa viimeisen verhon, nyt hän edistyi vain siinä, missä hän oli.
Kun Leeni isänmaallisissa juhlissa muiden mukana huusi elämää sankareille, tai kun konserteissa soiton sävelet kohottivat hänet korkealle yli jokapäiväisyyden tai teaatterissa suuri näyttelijätär loihti esille ihmissydämen syvyyksien ilot ja tuskat, silloin tunsi Leeni suurta onnea ja nautintoa. Mutta se oli niin lyhyt-aikaista. Sijalle tuli väsymys, tyhjyys, mitättömyys.
Sen tulkitsi Leeni syntyvän kaipuusta, — ihmishengen ikuisesta kaipauksesta.
Mitä hän kaipasi?
Olivatko vaari ja muori jotakin kaivanneet? Muorin mökkiin sopivat ilta-auringon säteet. Usein ne olivat kullanneet pienen mökin.
Anni-täti, oliko hän kaivannut?
Ne olivat kaikki kuolleet.
Sussu, kaipasikohan se mitään?
Polttava ikävä kalvoi Leenin rintaa. Sussu oli ollut jäännös entisistä ystävistä.