— Älkää puhuko noin, Sussu, kielsi Leeni, te olette ikänne ollut kapakassa ja siellä ei — — —
Leeni ei saanut jatkaa. Sussu oli noussut seisomaan.
— Niin, minä olen ollut ikäni kapakassa, hän sanoi, enkä tosin voikaan käsittää asioita, joita te, rouva Gustafsson, olette päässyt käsittämään, te, joka niinkin pian pääsitte pois kapakka-elämästä. Mutta yhden asian huomautan sentään teille. Jos te olisitte jääneet, kuten minä, ijäksenne kapakkaan, ei teilläkään olisi niitä sivistyksen mahdollisuuksia, joita teillä nyt on. Te olisitte aivan yhtä sivistymätön, kuin minäkin. Nyt te olette saanut periä nylkyrin, verenimijän, — anteeksi, sivistymätön puhuu taiteettomasti, — sellaisen ihmisen saastaisesti koottu omaisuus on teille tehnyt mahdollisuuden päästä valistuneeksi, siis aivan, kuin jos minä murhaisin tietäjän päästäkseni hänen tietojensa perille. Eikö niin? En tiedä, miten ajatukseni lausuisin. Minusta tuntuu, kuin olisi sellainen valistus tarpeetonta ja arvotonta, johon rahaa tarvitaan, jotta sen osallisuuteen pääsisi. Eiköhän todellista valistusta voida saavuttaa ilman kultaa? Vai miten?
Leeni vastasi:
— Aurinko paistaa, näemme sitä tai emme. Me emme sitä näe ilman silmiä. Tarvitsemme silmät nähdäksemme valon, joka kuitenkin jo on olemassa.
— Huono esimerkki, Leeniseni, huono esimerkki! On suuri ero auringon valon ja ihmisvalistuksen välillä, yhtä suuri, kuin on ero silmänkin ja rahan välillä. Ihminen silmineen kuuluu sille, jolle aurinkokin kuuluu, mutta raha on yksinomaan ihmisestä.
— En tahdo kiistellä kanssanne, sanoi Leeni. Meillä on liian suuri ero mielipiteissä. Te olette solvanneet miesvainajatani veren imijäksi ja jos joksikin, — kapakoitsija hän ei ainakaan ollut.
— Ei enempää, kuin minäkään, sanoi Sussu katkerana.
— Minä en ole solvannut teitä, mutta te olette solvannut meitä.
— Jos niin on, merkitsee se sitä, että kapakka-Sussu on liikaa tässä talossa. No niin! Ehkä joskus tavataan. —