Hänkin sanoi kuvaa luonnolliseksi ja eläväksi, mutta lisäsi, ikäänkuin itsekseen, että jokainen kadulla kulkeva kerjäläinen kuitenkin oli elävämmän näköinen.
— Olisit, hyvä ystävä, jatkoi hän, ostanut jonkun kauniimman tai lahjoittanut tuon kuvan hinnan yhdelle niistä kuvista, joiden rinnassa sykkii elävä henki. Luulen, että olisit voinut elämälle pelastaa sielun.
— Mutta taide, selitti Leeni, taide on kehittäjä. Tuo kuva synnyttää tunteita ja ajatuksia, säälintunnetta kurjuutta ja kurjia kohtaan.
— Säälintunnettako, kysyi Sussu. — Pitääkö sitäkin olla.
— Tietysti. Muutenhan ei kukaan köyhiä auttaisi.
— Vai niin. Taide on siis semmoista, joka synnyttää lähimmäiseen rakkauden tunnetta. — — Sittenhän se onkin perin tarpeellinen jumalanlahja rikkaille ihmislapsille. Se on melkein yhtä hyvä kiihottaja kovalle sydämelle, kuin viinaryyppy huonolle ruokahalulle. Ei maita, ei, vaikka mitä eteen tuotaisiin, mutta annapa, kun ottaa aika kolauksen priimaparasta viinaa, niin ruoka menee, kuin kuumille kiville. Onpa se!
— Taiteella on toinenkin tarkotus. Se kehittää kauneus-aistia.
— Eikö sen tarkotuksena myöskin ole kokonaan poistaa rumuutta maailmasta.
— Se onkin sen ylevin tarkoitus, mikäli minä sitä käsitän. Taide loitsii kovasta ihmisrinnasta esille rakkautta kaipaavan hengen, joka pyrkii suurempaan ja suurempaan kauneuteen, eikä tahdo viihtyä muualla, kuin lemmen ja kauneuden pyhätöissä.
— Tuo oli kauniisti ja taiteellisesti sanottu, myönsi Sussu, vaikka en minä oikein vieläkään voi käsittää. Ei minun tarvitse nähdä tuota kuvaa tunteakseni sääliä. Itse elävä kurjuus tekee minuun sen vaikutuksen, että antaisin henkeni, jos voisin hiukankin lähimmäisteni kurjia olosuhteita parantaa. Miten voi ihminen palvella käsiensä töitä ja niiden kautta luulla saavuttavansa rakkautta ja kauneutta kaipaavaan sieluunsa. Miksi hän ei kulje suoraa tietä?