Oli kulunut monta iltaa, eikä Otto ollut käynyt hänen luonaan. Mitä oli tapahtunut? Olikohan hän jo hylännyt hänet. Tyttö ei voinut nukkua öisin ja päivillä ei tullut työstä mitään. Fors oli kieltänyt hänet kirjoittamasta itselleen, kun hänellä oli niin huono käsiala. Nyt hän kuitenkin päätti kirjoittaa ja koettaen kaikkein parasta käsi-alaansa hän kysyi syytä ja pyysi tulemaan vielä kerran. — —
Otto saapui samana iltana ja ilmotti olevansa kihloissa ja aikovansa mennä naimisiin.
Tytön tuska oli rajaton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja ilmottaa kaiken tulevalle rouvalle. — —
— Älä ole milläsikään, lohdutti herra Fors. — Luuletko sinä, hupakko, että minä rakastan sitä naista jonka nain? Minun, näes, täytyy mennä naimisiin, sillä muuten minut perii hukka. Olen velkojen rasittama ja sinäkin kuihdut työstä. Ajattele, miten ihanaa, kun sinunkaan sitten enään ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat olla, kuten itse haluat! Minä pidän huolen sinusta.
— Mutta onhan hän kaunis, kauniimpi, kuin minä, itki tyttö.
— Mitä sitten? Ei mitään! Eikä hän niin kaunis ole, Häneltä puuttuu sinun rakastava sydämesi ja kauniit, kirkkaat silmäsi. Sitäpaitsi hän ei muutenkaan ole sinun vertaisesi.
— Mutta täytyyhän sinun olla hänen miehenään, kun sinä kerran hänet nait.
— Siihen kyllä keinot keksitään. Ole huoleton!
— Sinä petät minut!
— En petä, vakuutti Fors, pidän sinusta paljon ja tästedes pidän vielä enemmän. Pieni kultani, ole nyt hyvä ja rauhoitu, kaikki käy hyvin.