Herra Fors puhui totta.
Tyttö oli pieni, hentonen ja sievä ja hän oli hänen ensimäinen rakastajansa, miksi ei hän voisi pitää tyttöä edelleenkin omanaan? Olihan sääli jättää häntä! Miksi ei tämä yhtä hyvin, kuin joku toinenkin — — —.
Rouva Gustafsson oli kaunis, paljoa kauniimpi, kuin tuo kalpea tyttönen, mutta mitään hellyyttä Fors ei tuntenut häntä kohtaan. Oli vain hauskaa näytellä tovereille komeata morsiantaan ja ähitellä — — —.
Täydellisesti olikin Fors vallannut morsiamensa. Hän oli kuin korppi haaskalla. Kaukana saivat pysytellä pikku-linnut. Taiteilija, jolla Leeni oli maalauttanut alttaritaulun kotipitäjänsä kirkkoon, sydämistyi niin, että hänestä tuli kirjailija. Leeni oli lakannut avustamasta häntä ja kostoksi kirjoitti taiteilija kertomuksen seitsemästä varpusen pojasta, jotka nokkivat samalla likakasalla. Yksi poikasista onnistui pysymään huipulla ja hän alkoi nokkia ympärilleen, oikealle, vasemmalle, piipittää ja pöyhistellä sellaisella voimalla, että toisten varpusparkojen täytyi jättää mehevä kasa ja lähteä etsimään uusia — — —
Kertomusta eivät käsittäneet muut, kuin asianomaiset ja niin se oli hyväkin. Muille ei sitä oltukaan kirjotettu.
* * * * *
Herra Fors oli tunnustanut lempivänsä rouva Gustafssonia ja pyytänyt häntä omakseen.
— Te olette ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut.
Hänen katseensa puhui enemmän, kuin sanat, se puhui ääretöntä lempeä.
Leeni luotti katseeseen ja se synnytti hänessä vastarakkautta.