Hänestä tuli rouva Fors.
11.
On myrskyinen syys-ilta.
Vanha nainen on istuutunut suuren kauppahuoneen rappuselle. Häntä verhoavat ohuet, repaleiset vaatteet ja hän värisee vilusta. Tuon tuostakin tulee hänen rinnastaan valittava, vinkuva huokaus.
Hän ei pyydä almuja, eikä hän näy huomaavankaan ohikulkijoita, hän on omissa ajatuksissaan. Kuitenkin pysähtyy moni hänen luonaan ja antaa almua. Vanhus ei katsahda silmiin antajaa, hän kiittää hiljaa ja pistää rahan taskuunsa.
Tuuli tuiskuttaa ensi lunta.
Vähän on ihmisiä kadulla. Joku mieshenkilö vain ja vaaniva nainen.
Vanha vaimo huokasee syvään, valittavasti ja vilkasee katulyhdyn lepattavaan loimuun.
Lyhdyn kohdalle on seisahtunut yksinäinen, keski-ikäinen nainen. Vanhuksen huomattuaan hän säpsähtää, yrittää kiireesti poistua, mutta seisattuu jälleen, katsoo vanhusta ja menee vihdoin hänen luokse.
— Taivaan isä! Sehän on Sussu, sanoo hän itsekseen.