— Kuka se on, joka minut tuntee? — Vanhus katsoi tarkkaan.
Nainen meni lähemmäksi. Hänen poskensa ovat maalatut ja vahva konjakin haju lähtee hänestä.
— Kuka te olette, kysyi Sussu uudelleen.
— Ettekö enään tunne minua? Olenko niin kovin muuttunut näinä kymmenenä vuotena?
Nyt tunsi Sussu.
— Leeni, rouva Fors, hän huudahti. — Miten te olette täällä?
Kaukana siveistä ihmisistä on katunainen. Tuskin kukaan luulee hänellä ystävää olevan.
Kadulla oleskelee kuitenkin sellaisiakin olennoita, joiden silmissä katunainen on äärettömän korkealla. Ne ovat kerjäläiset, jotka enimmän avun saavat katutytöiltä. Tytöillä on kivulloisen hellä sydän ja usein he antavat viimeisen roponsa onnettomuustovereilleen. Sussu oli joutunut kadulle. Hän oli kerjäläinen.
— Miten te olette täällä, hän huudahti nähdessään Leenin maalattuna ja konjakilta lemuavana kadulla.
Jos pohjoisnapa-retkeilijä tapaisi tuttavansa matkansa päämaalissa, hän varmaankin kysyisi samalla äänellä, kuin Sussu kysyi.