Leeni ei tuntunut kuulevan.
— Missä te asutte, Sussu? Onko teillä asuntoa?
— On, on minulla asunto. Tahdotteko tulla sinne, Leeni?
— Tahdon, vastasi Leeni.
He lähtivät.
Sussun kamari oli pieni ja siisti. Tuskin kukaan joka näki Sussun kadulla ja kuuli hänen surkeat huokauksensa, olisi uskonut, miten valoisa ja lämmin pesä hänellä oli. Jos se olisi ollut tunnettu, ei hänen olisi kannattanut pitääkään sitä. Sussu tiesi sen ja siksi lähti ulos aina silloin, kun ilma oli pahin ja puki ylleen risaisimmat vaatteensa. Hän oli taiteilija, joka hyvin näytteli osaansa. Kun kalliisiin turkkeihin puetut onnen-lapset ilman tuskaa, huolettomina, auttamatta kulkivat hänen ohitsensa kadulla, ei hän heitä kadehtinut. Hänellä oli itsessään kyllin.
— Voi, miten täällä on kodikasta ja kaunista, huudahti Leeni.
— Kyllähän täällä on.
Sussu ei kysellyt mitään. Leeni odotti. Sussu oli vain vaiti.
Vihdoin alkoi Leeni kertoa. Fors oli teeskennellyt tulista rakkautta niin kauan, että oli saanut koko omaisuuden käsiinsä. Oli myynyt pois kaiken ja pakeni rahojen kanssa ulkomaille. Mukanaan oli hän vienyt rakastajattarensa, pienen ompelutytön. Leeni oli jäänyt köyhäksi ja häväistyksi. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että syy oli Leenin. Miten olisikaan nuori, parempi mies voinut viihtyä entisen kapakkanaisen kanssa.