Oli siellä sentään parempi olo, kuin kadotuksessa, jossa on tulinen pätsi, johon kaikki pahat ihmiset joutuvat. Eläimet eivät joudu kumpaisenkaan paikkaan. Vierun pässi on vihanen ja samoin on Kolisevan härkä, mutta vaikka ne puskisivat kuoliaaksi itse insinöörin, niin eivät ne sittekään joutuisi kadotukseen. Mutta niillä ei ollutkaan sielua. Pikku-Leenalla oli sielu, vaikk'ei rovasti ollutkaan sitä kastanut. Varmaankin rovasti ensin salamoi ja sitten kastaa ja sitten sielu tulee valkoseksi. Muori ja Heta olivat kastaneet pikku-Leenan, mutta mistähän ne olisivat saaneet jumalansanaa? Tai ehk'ei niillä muuta jumalansanaa ollutkaan, kuin katkismus ja virsikirja. Kastaisikohan rovasti paremmin, jos pyytäisi?
Jokelan vainion takana asui muuan vanha eukko, joka ei ollut lukenut itseään ripille. Häntä kutsuttiin ruunan kummiksi ja hän oli osaton Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikä koskaan pääse taivaaseen. Se on pakana ristityssä maailmassa. Tämä pakana on musta ja kummallisia asioita hänestä kerrottiin. Sanottiin itse pahanhengen seurustelevan hänen kanssansa. Pikku-Leena ajatteli usein vanhusta ja tunsi häntä kohtaan jonkunlaista heimolaisuuden tunnetta, joka samalla viehätti ja hirvitti. Teki mieli käydä tervehtimässä, mutta ei tohtinut ja tiekin oli pitkä yli metsän ja Jokelan vainion.
Eräänä päivänä hän pyysi vaaria kanssansa ruunankummin mökille.
— Mitä siellä olisi tekemistä, vaari kysyi.
— Nähtäisiin piruja!
— Ei niitä siellä näe, hymähti vaari. — En ainakaan minä ole niitä nähnyt muualla, kuin omassa povessani.
— Jos et sinä olekaan nähnyt, ehätti muori sanomaan, niin ovathan muut nähneet. Akosen emäntä ja Aapelin Tilta ovat nähneet paholaisen istuvan pankolla. Akkunasta näkivät, kun ohi kulkivat.
— En ihmettele, sanoi vaari, vaikka itse pääp—le sellaiselle näkyisi, joka toisen akkunasta sisään kurkistelee. Akat ovat aina niin joutavia.
— Jaa, sinulla on aina sitä konin puhetta. Mitä pahaa akat ovat sinulle tehneet?
— No, eivät juuri hyvääkään.