— Missä kirkko on, Leena kysyi.
— Se on tuon metsän takana, sanoi muori. Mutta kun tullaan kirkolle, niin älä vilu ympärillesi. Katsele kirkossa koko ajan pappiin ja Herraan Jeesukseen, joka on alttaritaulussa. Kuuntele tarkoin, mitä pappi sanoo ja kätke tyysti sydämeesi. Jumala tietää, mitä sinä ensikerran kirkossa ollessasi olet ajatellut. Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin.
— Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin, hoo, hoo, toisti vaari. Pikku-Leenaa ihmetytti vaarin huokaus, sillä vaarin ei ollut tapana huokailla.
Ihmisiä kulki suurissa joukoissa pitkin tietä ja pian sekaantuivat hekin joukkoon. Kirkkomäki oli mustanaan kansaa. Vaari erkani heistä ja meni miesten kanssa juttelemaan.
Oltiin päästy kirkkopihaan. Etäältä oli kirkko Leenasta näyttänyt suurelta ja mahtavalta, mutta oli pienentynyt, jota lähemmäksi oli tultu.
Nyt näin vierestä katsoen se olikin vain hiukan tavallista isompi puurakennus, jonka päällä oli toinen, vähän pienempi, jota muori kutsui tapuliksi. Tuoko se siis oli Herran huone. Leena oli pettynyt ja tunsi katkeruutta koko kirkkoa kohtaan. Pilvet, joissa ukkonen käy, olivat toki toista.
Portailla otti muori tyttöä kädestä kiini ja varotti olemaan hiljaa. Sitten hän aukasi oven ja Leena seisoi harmaassa, kolkossa huoneessa, jossa ei ollut muuta, kuin penkkejä. Muori lähti varpaillaan kulkemaan pitkin käytävää. Hänen kenkänsä narisivat niin, että kirkko kaikui. Leenan kengät kolisivat. Se oli jotakin! Tuntui hauskalta, kun suuri huone vastasi jokaiseen askeleeseen ja unehuttaen kaiken muun, tömähytteli Leena täysin voimin lattiaa uusilla kengillään. Muori ravisti häntä ja katsoi vihasesti silmiin. — Jyrinä ehkä olikin sitä pahan ilman alkua! Leena käveli hiljaa. Kirkosta ei kuulunut muuta, kuin yskimistä ja hiljaista suhinaa.
He istuivat penkkiin keskelle? kirkkoa. Muori painoi päänsä ja kuiskasi Leenan tekemään samoin. Kumarassa ollessaan muori hiljaa kysyi:
— Näitkö Jeesuksen kuvaa alttarilla?
— En, vastasi Leena yhtä hiljaa. — Missä se on?