Jumala- ja taivas-käsite sai Leenan ensimäisen kirkkomatkan jälkeen aivan toisen muodon. Korkea, lavea, huikaisevan kirkas taivas muuttui suureksi, saviseinäiseksi huoneeksi, jossa oli paljon kuluneita, maalaamattomia penkkejä. Jyrisevästä, kiukkuisesta ja ankarasta Jumalasta oli tullut vanha, lihava, pulleasilmäinen mies. Jumalansana oli tavallista nukuttavaa lukua.
Ensimäkien kirkkomatka teki tuntuvan vaurion tytön kirkkaaseen ja ehjään haave- ja tunne-elämään. Porstuan ovi ja pihapihlaja eivät enään saaneet elämää ja kissastakin oli tullut tavallinen, naukuva eläin.
5.
Ei ollut Leena silloin enään aivan kokonaan mielikuvitusten vanki, kun hän kauniina heinäkuun päivänä ohjasi kulkunsa niin, että saapui ruunankummin mökille.
Mökki oli ison, tervaskantosen ahon laidassa, eikä sen ympärillä ollut mitään koristeita. Suuri humalisto seinällä ja ympyriäinen perunamaa olivat ainoat, jotka muistuttivat ihmisasuntoa.
Leena oli jo kokonaan unohtanut tarun, joka seurasi ruunankummia, mutta nyt, ollessaan aivan yksin oudolla, pahamaineisella paikalla se hirveänä todellisuutena tuli hänen mieleensä. Hän, pieni, kymmenvuotias tyttö seisoi turvatonna rappeutuneen hökkelin luona ja ainoastaan musta, jykevätekoinen ovi erotti häntä pahasta hengestä, jolla oli sarvet. — — —
Hän alkoi katsella ympärilleen, — — ei apua missään. Aho oli armottoman näköinen ja metsä odotti. — — —
Hiljaa hän aikoi hiipiä pois, mutta mökin jykevä ovi aukeni samassa ja pieni, ruskeasilmäinen eukko kysyi iloisesti, miksi ei pikku tyttö tullut sisälle.
Leena ihastui nähdessään täällä ihmisen ja sanoi pelkäävänsä ruunankummin pirua.
— Ei se syö, sanoi nainen synkästi naurahtaen. — Se on kytketty!
Tule sisälle!