— Entä ruunankummi, epäröi Leena.
— Sekin on pihdissä, tule nyt!
Nainen vei Leenan pieneen kauniiseen tupaan, missä akkunalla kasvoi tulipunanen kukonharja ja palssami. Iso, keltanen kissa istui pankolla. Leenan nähtyään se hyökkäsi kiukaalle.
— Se oli nyt se paholainen, nauroi eukko, ja minä olen ruunankummi.
— Ettehän te ole, kuin oikea ihminen ja eihän tuo ollut, kuin keltanen kissa, ihmetteli Leena.
— Niin onkin, mutta kenenkä tyttö sinä olet?
— Minä olen Leenan ja Erkin tyttö ja äitini on kuollut.
— Vai niin, vai sinä se olet. Äitisikin kävi usein täällä. Et ole ollenkaan äitisi näköinen. Se oli kaunis — — Vaan mitäpä siitä, kyllä kiusaus rumankin löytää.
Leena ei tiennyt, mitä sanoa ja vaiti-olokin tuntui pahalta. Olisi tahtonut sanoa jotakin, kun kerran oli kylään tullut. Asiata hapuroiden tuli hänen mieleensä jälleen paholainen, jonka piti asua täällä.
— Muori sanoi, että täällä on piru, mutta vaari ei usko.