Se saapui. Istuutui vanhan Leenan sängyn viereen ja alkoi kuunnella, mitä vanhuksella oli huolena.
Ei ollut Leenalla muuta, joka tuntoa niin olisi vaivannut, kuin epä-usko ja sanan laimin lyöminen.
— Ettekö te sitten ole uskoneet Jumalaan ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Oletteko epäilleet veren autuaaksitekevää voimaa, kysyi nuori pappi.
— Jumala minua varjelkoon, huudahti sairas kauhistuen, enhän toki sitä ole epäillyt. Muuten vain on epä-usko ja maailman synti —. Olen vikapää kaikkeen, Jumala minua auttakoon.
— Tunnetteko jotakin erityistä syntiä, joka mieltänne vaivaisi?
Haluatteko puhua kanssani kahden?
Huoneessa olivat vain Erkki ja pikku-Leena.
— Erkki kyllä saa kuulla kaiken, mutta sinä, Leenaseni, mene sinä ulos.
Pikku-Leena olisi halusta tahtonut kuulla, minkälaisia aika-ihmisten synnit olivat ja miten niitä anteeksi annetaan ja siksi hän muiden huomaamata vetäytyi muurin loukkaaseen ja sieltä kiukaalle.
— No, vaimo, keventäkääpä nyt sydäntänne ja minä Herran palvelijana tahdon kuulla.
— Minä olen, alkoi muori itkien tunnustaa, vuosikausia sydämessäni surrut ja huolehtinut lehmiäni, jotka Erkki on lahdannut. Olen antanut vallan epäuskolle, että niillä jos onkin sielu, kun ne niin kummasti katsovat ennen kuolemaansa ja jäävät jälestäkin päin sydäntäni vaivaamaan.