— Kevennäpä sydäntäsi, vaimo-parka!
— Olen syypää kaikkiin rikoksiin. Olen ansainnut kadotuksen.
— No onko sinulla mitään erinomaista, joka tuntoasi vaivaisi?
Vanha Leena kertoi jälleen molemmat pääsyntinsä, surun teurastetuista lehmistä ja Aliina-vainajan sielusta.
— Ihminen on suuri syntinen, alkoi rovasti, kun Leena oli tunnustanut. — Ihminen on suuri syntinen. Helvetin on hän ansainnut. Jumala tekisi oikein, jos hän ikuisen kirouksen piinalla ihmistä rankaisisi. Ihminen on ansainnut Jumalan vihan ja kirouksen, sillä perkeleestä on se liha, jota hän päällään kantaa. Paratiisissa hän otti päällensä turmeluksen. Mutta nyt, rakas ristisisar, on tällä ankaralla Jumalalla poika, joka niin rakasti meitä kurjia, että hän jätti taivaan, ihanan taivaan, sanoi jäähyväiset enkeleille, taivaan riemulle, taivaan kullalle ja loistolle ja tuli tänne meidän kurjien luokse. Ja kuule nyt ja käsitä, sinä synneiltä rasitettu vaimo, tämän Jumalan ainokaisen pojan, Herramme Jeesuksen Kristuksen suurta ja ääretöntä uhrausta. Hän jätti taivaan, eikä siinä kaikki. Hän tuli ihmiseksi, otti orjan muodon päällensä ja oli täällä meidän keskellämme vihattuna, syljeskeltynä ja kuoli vihdoin hirmuisen ristinkuoleman. Ilman tätä Jeesuksen uhrausta ei yksikään liha tulisi autuaaksi, sillä Jumala kirosi ihmisen syntiinlankeemuksessa, mutta Jeesus otti itse päällensä isänsä vihan ihmisiin, kärsi sen rangaistuksen, jolla Jumala olisi meitä rangaissut. Nyt me olemme vapaat Jeesuksen veren ansion kautta tästä rangaistuksesta ja valmiit menemään taivaan riemuun, jos me vain uskomme ja uskossa omistamme olevamme syypäät tämän pyhän pojan kuolemaan ja piinaan. Tunnustatko olevasi syypää Jeesuksen kalliiseen kuolemaan ja piinaan?
— Tunnustan.
— Ja että sinä olet ansainnut ijankaikkisen helvetin piinan?
— Tunnustan.
— Uskotkos, että tämä pyhä veri on kyllin voimakas pelastamaan sinut helvetin piinasta?
— Uskon.