Heta moitti pikku-Leenaa siitä, että tämä koko ajan oli tähystellyt rovastia. Kädetkään eivät niin yhtä kertaa olleet ristissä. Heta oli ollut ihan kiukkuun kuolla sitä katsellessaan!
Päivästä päivään huononi vanha Leena. Vaari saattoi tuntikausia istuskella uunin pankolla ja imeä ikivanhaa piippuaan. Pikku-Leena viihtyi mieluisammin kiukaalla. Siellä ei ollut niin synkkää, harmaata, niin kuoleman näköistä, kuin alhaalla. Jos hän olisi osannut leikkiä nukkien kanssa, olisi aika ehkä kulunut hauskemmasti, nyt hän vain mietti. —
Eräänä yönä hän heräsi kovaan puheeseen. Muori puhui kovaa ja sekavasti. Vaari istui sängyn vieressä ja itki. Pikku-Leena näki ensi kerran miehen itkevän ja se kummastutti häntä.
— Mitä vaari itkee, hän vuoteeltaan kysyi.
— Muori taitaa nyt jättää meidät kahden maailmaan.
— Lehmä ja pikku-Leenani, mikä ne perii, houraili sairas.
— Kyllä Jumala pikku-Leenasta huolen pitää ja lehmän lupasin minä rovastille siitä edestä, että kävi täällä, sanoi vaari.
— Jumalalle olkoon kiitos, sairas huokasi.
Hänen kurkkunsa alkoi korista ja hetkin kuluttua oli henki lähtenyt.
Kun Melanderin Heta aamulla tuli sairasta katsomaan, istui vaari yhä sängyn vieressä pitäen kuolleen kättä omassaan.