— Ja pitäkööt vain huolta siitä, että omat lapsensa oppivat ihmis-tapoja, vihotteli Eliina. Ja laittakoot ensi itse itselleen ilman piikaa ruoan, vaikka rahaa on, etteivät tiedä mihin panna. Puhukoot vasta sitten, miten köyhän voisi saada hengellänsä elämään, siinä!
— Älä ole noin vihanen, Eliina, sanoi Suntion Liisa, minä tunnen herrasväet ja tiedän, että ne ovat hiukan lapsellisia. Ei ne tarkoita niin pahaa — — —
— Minä pippuria niiden tarkotukselle, ärjäsi Eliina, mutta sen minä vaan sanon, että eivät minun poikani joka vastaantulijalle hävyttömyyksiä tee, vaikkei niistä syötinkejä tulekaan.
— Akat, kahvi on jo valmista, ilmotti Sepän Iida.
Pyykkärit taukosivat työstään ja istuutuivat tulen ympärille.
Lahden toisella rannalla on koivumetsä. Sinne oli keskustelun aikana kerääntynyt herrasväkeä katselemaan kesäistä idylliä.
Järvi oli tyyni, hienoja, hopean kirkkaita karmeita vain kulki sen pinnalla. Vaimojen ääni kuului hyvin toiselle rannalle, mutta sanoja ei erottanut. Valkoset vaatteet, joita oli levitetty kuivamaan ruohikolle ja pensaiden oksille, kuvastuivat pitkinä juovina järven vihertävään kalvoon. Heinäsirkat surisivat ja perhoset tanssivat tuoksuvien kukkien ympärillä. Elämä oli niin ihanaa metsänpuoliselta, varjoiselta rannalta katsottuna. —
Vaimot alkoivat jälleen pestä ja puhella.
— Kyllähän elää kelpaa, kun tuon enempää ei elämänsä eteen tarvitse tehdä, sanoi Sepän Iida nyökäyttäen herrasväkeen päin. Hänen äänensä oli katkera.
— Ole vaiti, — Suntion Liisa koetti olla sukkela, — pianhan pääset samallaisille päiville, kun nyt vain kerkiävät opettaa sinut syömään herkkuja ja laiskottelemaan.